Ekskursio: Rothoviuksen konstituutiot (1630-luku)

Tunnustuksellisuuden aikakaudelle oli tyypillistä pyrkimys asioiden sääntömäiseen esittämiseen. Kirkossa kehitys "huipentui" vuoden 1686 kirkkolaissa, mutta hyvään vauhtiin Suomessakin päästiin jo 1620-luvun lopulla Isaacus Rothoviuksen (k. 1652) aloittaessa istuntokautensa Turun piispana. Tämänkertaisessa blogissa tarkastelemme Rothoviuksen laatimia konstituutioita (constitutiones) ja tarkemmin niiden ainoaa tunnettua suomenkielistä laitosta (C5).

Konteksti: härkää sarvista

Rothoviuksen laatimat hiippakuntasäännöt eli konstituutiot liittyvät kiinteästi siihen valvonta- ja järjestelytyöhön, jonka Rothovius sai Turun piispana tehtäväkseen hoitaa. Rothoviuksen kaudelta tunnetaan säilyneenä kuusi constitutiones -laitosta (C1-C6; Parvio 1959, 126-127). Huomiota kiinnittää, että ne kaikki on todennäköisesti laadittu melko pian Rothoviuksen piispuusajan alettua, viimeistään 1630-luvun loppuun mennessä (Parvio 1959, 127-141). Rothovius, joka saapui Suomeen Nyköpingin kirkkoherran paikalta vuonna 1627, on tästäkin päätellen ryhtynyt tarmokkaasti työhönsä. 

Rothoviuksen laatimien konstituutioiden välittöminä kirjallisina esikuvina ovat Ruotsissa laaditut vastaavantyyppiset säännöt; erityisesti Strängnäsin piispan Paulinus Gothuksen sekä Västeråsin piispan Johannes Rudbeckiuksen 1610-1620-luvuilla valmistelemat (Parvio 1959, 125-126). Konstituutioiden tärkeimmän kirjallisen taustan muodostaa kuitenkin vuoden 1571 kirkkojärjestys, joka säilytti asemansa valtakunnan kirkollisen lainsäädäntötyön peruskirjana vuoden 1686 kirkkolakiin saakka. Turun hiippakunnassa siitä oli olemassa myös latinankielinen mukaelma (Canon ecclesiasticus). Viime kädessä  hiippakuntasäännöissä oli kysymys vuoden 1571 kirkkojärjestyksen tulkinnasta, tarvittavasta täydentämisestä ja soveltamisesta. Tästä piispat hiippakuntiensa alueella vastasivat. Konstituutioilla - sinänsä jo keskiaikainen tapa - pystyttiin näppärästi, ajantasaisesti ja tehokkaasti puuttumaan havaittuihin ongelmiin ja epäselvyyksiin. Piispan ja ainakin kahden laitoksen (C1, C4) tapauksessa myös kenraalikuvernöörin allekirjoituksella varustettuja statuutteja ei toki kuka tahansa "pappi, lukkari, talonpoika, kuppari..." voinut olankohautuksella ohittaa.

Niiden määräysten ja ohjeiden taustalla, joita Rothovius kaikissa statuuteissaan antaa, häälyvät usein myös suomalaisen sääty-yhteiskunnan synnytyskivut. Periaatteessa "aatelin mahtavuudenaikana" (Juva 1965, 412-439) pyrittiin toki sellaiseen sovinnolliseen ja joustavaan huoneentaulumalliin, jossa pystyttäisiin huomioimaan paitsi perinteisten asemien myös kasvavien ammattien moneutta. Asetelma oli kuitenkin hankala, koska kiivaan barokkiajan ihminen oli erityisen tarkka perinteellisestä asemastaan ja sen mukaisesta kunniastaan ja maineestaan (mukaan lukien piispa itse). Kirkollisen järjestyksen kannalta ei ollut siis saman tekevää, kuka missäkin paikassa kirkossa istui tai minkälaisten seremonioiden kanssa ruumis haudattiin. 

Puhtaan huoneentauluajattelun rinnalla kirkon johto tarkasteli vainioitaan perinteisen ns. kolmisäätyopin valossa. Kun valtiollisessa edustuksessa ihmiset jaettiin neljään säätyyn (aatelisto, papisto, porvaristo, talonpojat),  kolmisäätyopissa jaotustapa oli aivan erilainen, vaikka puhuttiinkin "säädyistä". Kuvassa kolmisäätyoppi Canutus Careliuksen esittämänä vuodelta 1628. Sen mukaan: 1. Hengellinen sääty: opettajat ja saarnaajat - sanankuulijat, 2. Maailmallinen sääty: esivalta - alamaiset, 3. Huoneellinen sääty: mies - vaimo, vanhemmat - lapset, perheenhaltijat - perhe, työntekijät - työntekijät jne. Rothoviuksen statuuteissa tarkastellaan seurakunnan järjestystä ensi sijaisesti hengellisen säädyn tehtävinä, ts. papiston ja seurakuntalaisten välisen suhteen velvollisuuksina.

Suomenkieliset konstituutiot

Rothoviuksen kuudesta säilyneestä constitutiones-laitoksesta yksi on suomenkielinen (C5). Se on todennäköisesti valmistunut 1630-luvun lopulla, ehkä vuosina 1639-1640 (Parvio 1959, 140; vrt. Pipping 41). Koska säännöt on sisältönsä puolesta osoitettu sekä papistolle että seurakuntalaisille, C5 lienee laadittu joko jotakin nimenomaista piispantarkastusta varten tai sitten ylipäänsä suomenkielisiä seurakuntaoloja silmällä pitäen. Talvella 1639 pidettiin piispantarkastukset sekä Pohjanmaan että Kemi-Lapin seurakunnissa, ja ainakin jälkimmäisessä esillä olivat myös suomen kielen osaamista ja käyttöä koskevat kysymykset (Ibid, 179-182). On siis mahdollista, että sääntöjä on levitetty seurakuntiin näillä, jopa hiippakunnan pohjoisimpiin osiin suuntautuneilla tarkastusmatkoilla.

C5:n syntyhistoria on kuitenkin joka tapauksessa hieman tätä mutkikkaampi. Erityisesti ripitysmatkaa koskevaan pykälään (§ 14) liittyen ainakin Parvio (1959, 139-141) on esittänyt, että C5 olisi olennaisesti suomennos ja alkuperäinen ruotsinkielinen laitos olisikin peräisin jo Rothoviuksen piispuusajan alkupuolelta, vuodelta 1628. Lisäksi Parvio (ibid., 139) on kiinnittänyt huomiota mm. siihen, että C5:n pykälissä on joitakin sanatarkkoja yhtäläisyyksiä C2:n kanssa. C2 taas näyttäisi olevan jonkinlainen "synodaalikokousten yhteenveto", jonka juuret olisivat samoin jo Rothoviuksen piispuuskauden alkupuolella (ibid., 132-133; myös ainoa painettu laitos). 

C5:n taustalla saattaisi siis olla esimerkiksi seuraavanlainen kertomus. Jo vuonna 1628 Kokkolassa Pohjanmaalla pidettiin pappeinkokous (Parvio 1959, 120), jota varten olisi laadittu myös omat kattavat (ruotsinkieliset) sekä papistoa että seurakuntalaisia koskevat hiippakuntasäännöt. Nämä ovat C5:n tärkein alkumuoto, ja lähinnä Turkua varten laaditun C1:n ohella muodostavat myös C2:n alkuperän. C5 olisi valmistunut (suomennettu) nimenomaan pohjoisen suomenkielisiä oloja silmällä pitäen (Kemi-Lapin tarkastusmatka 1639). Koska C5 olisi olennaisesti käännös Pohjanmaan pappeinkokousta varten laadituista hiippakuntasäännöistä, tämä selittää, ettei niissä tule kuitenkaan mitenkään huomioiduksi, että pohjoisten kirkollisten olojen järjestäminen oli vielä 1630-luvun lopulla vasta aluillaan. Tiedetään kuitenkin - olisiko tässä myös C5:lla ansionsa? - että 1640-luvulla "kehitys" jouduttui, ja myös hiippakunnan pohjoiset alueet saatettiin tiiviimmin kirkollisen järjestyksen ja kasvatuksen piiriin.

Oli, miten oli - C5 sisältää yhteensä 29 pykälää, joista tosin kaksi (§ 27-28) on dokumenttiin myöhemmin lisättyä. Esittelemme ja kommentoimme seuraavaksi pykälien tarkempaa sisältöä. Otsikot ja jaottelu ovat laatimiamme. Alkuperäisessä ei ilmeisesti käytetty myöskään pykälämerkkiä (§).

I. Jumalanpalvelukseen osallistumisen vaatimukset (C5 § 1-4)

C5:n neljä ensimmäistä pykälää koskevat sunnuntain pääjumalanpalvelukseen osallistumista. Ensimmäinen pykälä määrää jumalanpalveluksen alkamisajaksi klo 8 ja vaatii seurakuntalaisia olemaan sakon uhalla "oikialla ajalla" paikalla. Mielenkiintoinen on lisävaatimus, ettei seurakuntalaisten tule syödä ennen jumalanpalvelukseen kokoontumista. Toisessa pykälässä ohjataan pappeja ja asianomaisia seurakuntalaisia saapumaan paikalle raittiina ja nimenomaan siten ajoissa, että myös kirkolliset toimitukset - kaste, kirkottaminen, vihkiminen ja hautaaminen - ehditään toimittaa ennen jumalanpalveluksen alkamista. Erikseen todetaan, että "ilman laillista esteettä" kastetta tai kirkottamista ei tule toimittaa kotona. Seuraavat kaksi pykälää vielä jatkavat tästä: kirkkoon tullessa tulee polvistua rukoukseen - viitanneeko polvistumiseen synnintunnustuksen ajaksi? - ja jumalanpalveluksen ajan tulee olla sisällä kirkossa eikä "seisoman kircon mäellä" (§ 4). Jumalanpalveluksessa tulee olla hiljaa ja loppuun eli siunaukseen asti (§ 3).

Jumalanpalveluksen alkamisaika klo 8 on varmaankin alkanut vakiintunut monin paikoin käytännöksi jo ennen Rothoviuksen aikaa. Täsmällisyyden ohella Rothovius painottaa - nähtävästi hänen mielestään myös hengellisyyden harjoituksessa ilmenneen kevytmielisyyden ja leväperäisyyden sijaan - jumalanpalvelukseen liittyvää hengellistä vakavuutta; tällaisia huomioita ovat jo mainittu vaatimus "paastosta" ennen jumalanpalvelusta (§ 1; Parvio 1959, 69) sekä siitä, että kirkkoon tullessa jokainen "langetcoon heidän polwensa päälle, rucoillen Jumalaa caikiwaldiata" (§ 4). Aiheeksi ei sen sijaan nosteta reformaatioajalle tärkeää teemaa seurakunnan osallistumisesta kansankieliseen virsilauluun. Myöskään ajankohtaiseen penkkijärjestyskysymykseen ei säännöissä puututa. Ihanteena on kuitenkin säntillisesti ja ahkerasti kirkonpenkkiä kuluttava kristitty. "Vanhoihin tapoihin" kuului, että kirkolliset toimitukset pyrittiin toimittamaan sunnuntaina ennen jumalanpalvelukseen ryhtymistä. Eri asia on, miten väestön kasvaessa tästäkään enää voitiin pitää kiinni; varsinkaan, koska papistolla oli hoidettavanaan ennen jumalanpalvelusta myös ehtoollisvieraiden ripittäminen (kohta 3).

II. Vaatimaton hautaaminen (C5 § 5-6)

Seuraavat kaksi pykälää koskevat hautaamisia, jotka siis oli tapana pyrkiä toimittamaan jo ennen jumalanpalvelusta. Pykälissä nostetaan esille erityisesti kaksi asiaa. Vainajan omaisten tulee huolehtia haudan kaivamisesta ajoissa, "toisna päiwänä ennen" hautaamista, ja tästä kirkkoherran kanssa sopien (§ 5). Vainajaa ei tule ennen hautaamista - ellei kyseessä ole kirkkoon hautaaminen - kantaa lainkaan sisälle kirkkoon (§ 6).

C5:n pykälissä hautauksesta korostuu sen vaatimattomuus. Tämä varsinkin, kun muistaa, että säätyajattelu alkoi siis Suomessakin luoda paineita huomioida säätyläisten vainajia tavallista rahvasta enemmän mm. ruumissaarnojen ja kellonsoittojen muodossa. Rothovius ei anna säännöissä ohjeita muistopuheiden pitämiseen. Hautaamisestakin todetaan vain lyhyesti, että "pappi heitä mulda päälle, ja lukee Rucouxen hänen ylitzens" (§ 5). Paitsi haudan kaivamisesta myös kellojen soitosta tulee aina sopia kirkkoherran kanssa (§ 6). Käytännöissä - ehkäpä maksujen keräämiseen liittyen - oli siis jotain aihetta huomauttamiseen (ks. Rimpiläinen 1971, 291-292). Muissa Rothoviuksen statuuteissa on hautausta koskien pitkälti samantyyppinen sisältö (Rimpiläinen 1971, 228-232). Usein toistetaan kieltoa olla tuomatta vainajaa kirkkoon jumalanpalveluksen ajaksi ennen maahan laittamista. Tosin maksua vastaan tämä Rothoviuksen piispuuden viimeisinä vuosina alettiin sallittiin.

III. Ohjeet ehtoollisvieraiden rippiin (C5 § 7-10)

Pykälät 7-10 koskevat erikseen jumalanpalveluksessa ehtoolliselle aikovien rippiä. Rippi ennen ehtoollista tulee suorittaa joko lauantaina tai ennen jumalanpalvelusta sunnuntaina (§ 7). Myös pappien tulee siis olla kirkossa paikalla hyvissä ajoin, "puolta ante octavam" ottamassa vastaan suorituksia (§ 8). Näiden ajankohtaa koskevien huomioiden jälkeen puututaan itse rippitoimituksen sisältöön. Tällöin selviää, että kysymys on nimenomaan katekismuksen, ts. kristillisen opin pääkappaleiden kuulustelemisesta ja osaamisen vaatimuksista (§ 9-10). Pedagogisena ohjeena papeille annetaan, että niin rukous kuin katekismuksen pääkappaleet tulee lukea niitä opetettaessa "nijncuin kirjasa seiso kirjoitettu" (§ 10).

Jo keskiajan kirkossa oli syntynyt käytäntö, jonka mukaan ehtoolliselle, johon vähintään kerran vuodessa jokaisen seurakuntalaisen oli tultava, tuli "ilmoittautua" osallistumalla sitä ennen rippi-isän johdolla toimitettuun rippiin ja kristinuskon peruskohtien opetukseen ja kuulusteluun (Lempiäinen 1963, 32-33, 36-37, 47-48). Myös Lutherin Vähä katekismus sisälsi ripin ohjeena, joka oli sijoitettu ennen ehtoollisen sakramenttia. Vaikka "kelvollisuuden" ehtoolliselle ratkaisi Lutherin mukaan sydämen usko, tuli hänkin Iso katekismuksessa lausahtaneeksi, että myös asetussanat oli osattava jokaisen, joka haluaa käydä ehtoollisella. Rothoviuksen säännöt ovat syntyneet aikana, jolloin ehtoollisvieraiden ripin toimittamisessa katekismuksen pääkappaleiden kuulustelu oli alkanut viedä leijonanosan tilaisuuden huomiosta. Vastaavasti varsinainen rippi - luterilaisittain synnintunnustus ja synninpäästö - oli jäämässä tässä toimituksessa lapsipuolen asemaan (Lempiäinen 1963, 245). Tämä näkyy siinäkin, että katekismuksen kuulustelu suoritettiin henkilökohtaisesti, mutta varsinaisen ripin synnintunnustus luettiin ilmeisesti yhteen ääneen, kuulustelun jälkeen samaan aikaan niiden kesken, jotka ehtoolliselle ilmoittautuivat (Lempiäinen 1963, 147). Toimituspaikaksi oli vakiintunut sakaristo, ajankohdaksi lauantai-ilta, mutta erityisesti maaseudulla pitkien välimatkojen tähden myös sunnuntaiaamu ennen jumalanpalvelusta (Lempiäinen 1963, 283-284, 244). Se "rukous", jonka samalla tavalla lukemiseen pykälässä 10 patistellaan lienee synnintunnustus ("Minä waiwainen..."). Se siis luettiin papin johdolla yhteen ääneen osallistujien kesken. 

Vuoden 1571 kirkkojärjestys määräsi, että jokaisen ehtoolliselle tulijan tuli osata Isä meidän -rukous, uskontunnustus sekä käskyt (Lempiäinen 1963, 85). Rothoviuksen mukaan Vähän katekismuksen pääkappaleet, eli edellisten lisäksi kasteen, ripin ja ehtoollisen asetussanat. Seuraava vuoden 1686 kirkkolaki suositteli, että ehtoolliselle tuli jokaisen seurakuntalaisen osallistua vähintään kolme tai neljä kertaa vuodessa. Laissa säädettiin myös siitä, että seurakuntalaista, jotka eivät vähintään kerran vuodessa osallistuneet ehtoolliselle - ilman perusteltua omaantuntoon vetoavaa syytä - uhkasi julkirippi tai panna (11 luku 1-2 §). Varsinaiset määräykset rippikirjojen pidosta annettiin vasta Gezelius vanhemman toimesta. Jonkinlaista katekismustaitojen muistiinmerkitsemistä on täytynyt olla jo aiemmin (Laasonen 1977, 178-184, 270).

IV. Kansanopetuksen laajeneva ala (C5 § 11-16)

C5:n pykälät 11-16 sisältävät joitakin kansanopetukseen liittyviä määräyksiä ja suosituksia. 11. pykälässä todetaan se jo voimassa ollut käytäntö, että avioliittoon vihkiminen edellytti katekismuksen pääkappaleiden osaamista. Kaksi seuraavaa pykälää ovat mielenkiintoisia, koska niissä myös laajennetaan sitä oppimäärää, joka seurakuntalaisten tuli ylipäänsä oppia. Katekismuksen kuuden pääkappaleen lisäksi vaaditaan aamu- ja iltarukoukset, synnintunnustus sekä ruokarukoukset (§ 12). Sen jälkeen, kun nämä on opittu, "wähittelen" myös Lutherin Vähä katekismuksen selitykset (§ 13). Kahdessa seuraavassa pykälässä jatketaan, että pappien tulee opettaa - tapahtuipa opetus sitten "paaston aicana" kansan keskuudessa (§ 14) tai pappien kokoon kutsumana (§ 15) - seurakuntalaisia Jumalan pelkoon ja erityisesti pitämään aamu- ja iltarukoukset. Vedotaan myös pappien oman esimerkin tärkeyteen. Lauantai-illasta Rothovius suosittelee, että silloin pidettävässä tilaisuudessa papit myös "repeterawat jongun osan" katekismuksen pääkappaleista (§ 16).

Näistä pykälistä ilmenee havainnollisesti, että kansanopetukseen liittyvät käytänteet olivat vielä Rothoviuksen piispuuden alkuvaiheessa käymistilassa. Avioliittoon vihkimisen - johon pääsemiseen siis riittivät katekismuksen pääkappaleiden osaaminen - lisäksi piispa voi vedota opetuksen perusteluna ainoastaan Jumalan pelkoon (§ 14-15) tai siihen, "ettei yxikän Papeista, eli Sanancuulioista wäärin menis" (§ 12). Jälkimmäinen toteamus tarkoittanee sitä, että katekismuksen osaaminen rukouksineen ja selityksineen on tärkeää sen perusteella, että voisi olla kunnollinen kristitty, ts. pysyä oikealla tiellä. Lempiäinen (1963, 229) on todennut, että Rothoviuksen aikana jo ehtoolliselle aikovilta olisi periaatteessa edellytetty Lutherin Vähän katekismuksen osaamista selityksineen. Ainakaan C5 ei suoraan edellytä tällaista tulkintaa, vaan nimenomaan katekismuksen pääkappaleiden osaaminen, tai edes tahto oppia ne riittää (§ 9). Se, mikä sitten aiheutti sen, että katekismus piti todella alkaa osata "rukouksineen ja selityksineen" oli ensi kertaa ehtoolliselle aikovien erityinen kuulustelu. Nimenomaan nuorilta alettiin ensiksi myös todella edellyttää katekismuksen laajempaa hallintaa (Lempiäinen 1963, 259-265). Tähän, tai esimerkiksi kummeilta vaadittavaan laajempaan kristinopin taitoon, Rothoviuksen suomenkielisestä konstituutiosta ei kuitenkaan löydä viittausta.

Rothovius pyrki pian piispaksi tultuaan edistämään kansanopetusta myös kirjallisin toimin. Ainakin vuosina 1629 ja 1630 Sorolaisen Vähästä katekismuksesta otettiin uudet painokset (SKB 1054-1055). Vuonna 1630 ilmestyi myös ensimmäinen versio Manuale finnonicumista; tosin ei ole varmaa, ilmestyikö tämä vielä yhteisellä nimiölehdellä (SKB 2538). Turun lukion rehtori Thomas Florinus (k. 1648) sai piispalta tehtäväksi laatia papistoa varten latinankielisen katekismusopetuksen ohjekirjan. Se oli valmiina jo vuonna 1628, mutta painettiin vasta 1634 Explicatio Catecheseos -nimisenä (SKB 1261; Parvio 1959, 234-236). Vuonna 1629 painettiin Agricolan Abc-kirjan jälkeen seuraava tunnettu suomenkielinen aapinen (SKB 3). Varsinaiseen lukutaidon opettamiseen ei kuitenkaan C5:ssa puututa. Kansanopetusohjelmassaan Gezelius vanhempi saattoi kuitenkin jo monin tavoin liittyä myös jo suomalaisiin edeltäjiinsä (Laasonen 1977, 260-285). 

V. Painopiste jumalanpalveluksen yhteiseen rippiin (C5 § 17-18)

Seuraavissa kahdessa pykälässä Rothovius tarttuu tärkeään teemaan parannuksesta. Jos koko dokumenttia tarkastellaan kertomuksena, muodostaa 17. pykälä sen huipennuksen, jonka varassa C5 "seisoo tai kaatuu". Pykälä 17 kuuluu seuraavasti: "Ja ettei Jumala cuule yhtäkän syndistä, jotca owat catumattomat, ja macawat heidän Jumalattomudesans, pitä heidän caiken wireyden cansa manaman cansaa parannuxeen." Sanat ovat tarkkaan harkittuja. Pykälässä 18 todetaan, että yhteinen synnintunnus (confessio publica) tulee lukea paitsi jokaisessa messussa myös sanajumalanpalveluksen yhteydessä. 

1600-luvun parannuksen teologia oli periaatteessa yksinkertainen. Kun kristitty kerta toisensa jälkeen osoittautui Jumalan lain valaisussa syntiseksi, oli tästä tehtävä parannus. Oli siis käännyttävä taas totisella mielellä Jumalan ja tämän edustajien, kirkon ja sen pappien puoleen. 1600-luvun jumalanpalvelus alkoi kulminoitua saarnan ja ehtoollisen lisäksi siksi myös yhteiseen rippiin sen itsenäisenä osanaan. Samalla yhteisen ripin merkitys "vain" ehtoolliselle valmistautumisena oheni (Lempiäinen 1963, 394-396). Yhteisen ripin itsenäistä asemaa havainnollistaa se, että Rothovius siis tähdensi, että myös sanajumalanpalveluksessa oli toimitettava yhteinen synnintunnustus. Rothoviuksen aikana ei toisaalta ollut jumalanpalveluksen yhteisestä ripistä muodostunut vielä selviä käytäntöjä. Pykälässä 18 annetaan myös kaksi tarkentavaa ohjetta ripin paikasta: "ennen cuin meszuun ruwetan" ja "seuracunnan edes". Edellinen huomio näyttäisi vielä tarkoittavan, että rippi tapahtuisi ennen jumalanpalveluksen varsinaista alkua (kuten Agricolan messussa) eikä jumalanpalveluksen varsinaisena osana (kuten vuoden 1614 käsikirjassa). Tästä ei kuitenkaan voine olla kysymys? Papin yksityinen synnintunnustus (confiteor) oli joka tapauksessa poistunut käytännöstä (näin jo vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä; Lempiäinen 1963, 386-389). Jumalanpalveluksen rippi toimitettiin siis aina seurakuntalaisten läsnäollessa.

VI. Saarnaa sanaa ja katekismusta (C5 § 19-21)

Seuraavissa kolmessa pykälässä kiinnitetään huomio jumalanpalveluksen saarnaan. Pitkien esipuheiden sijaan saarnatuolista luetaan ensiksi vain aamurukous ja Isä meidän -rukous (§ 19). Evankeliumin lukemisen jälkeen - jonka seurakunta kuuntelee seisaalteen - on esitettävä vain lyhyt tekstin selitys sekä selitettävä tähän sopiva katekismuksen pääkappale (§ 20). Varsinaista saarnaa koskevassa pykälässä 21 annetaan ohje "yhden tijman" (1 tunti) pituisesta saarnasta (näin jo vuoden 1571 kirkkojärjestyksessä). Sitten näytetään kertaavan (?) edellisen pykälän ohje siitä, että saarnan toinen puoli koostuu tekstin selittämisestä ja toinen puoli katekismuksen opettamisesta.

Samoin kuin hautaukseen liittyvissä ohjeissa (kohta 2), C5:n saarnaa koskevissa ohjeissa korostuu sen yksinkertaisuus ja koruttomuus. Erityisesti kiinnittyy huomio saarnan alkuosaan. Laajojen johdantojen tai komeiden alkulauseiden sijaan oli mentävä "suoraan asiaan", eli alkurukouksen jälkeen evankeliumin lukemiseen ja tämän jälkeen itse saarnaan. Vuoden 1571 kirkkojärjestys ohjasi, että saarnaan ryhdyttäessä oli luettava ensin esipuhe sekä rukous, jotka molemmat oli siis annettu valmiiksi (Parvio 1983). Vuoden 1614 käsikirjassa sen sijaan oli vain "ylimalkainen viittaus" rukoukseen ennen evankeliumin lukemista (Rimpiläinen 1981, 32). Rothovius oli siis kiinnittänyt huomiota siihen, että saarnan alkuosalla oli tapana paisua ja voimassa oli liian monenkirjavia käytäntöjä. Rothoviuksen painetut saarnat - yhteensä 29, joukossa yksi suomennettu (SKB 3228) - ja niiden pyrkimys yksinkertaisuuteen ja tekstin ja katekismuksen yhdistämiseen, palvelivat saarnataidon opettamista papistolle (Parvio 1959, 202-205).

VII. Pro communicantibus (C5 § 22)

Pykälän 22 merkitystä en ole onnistunut varmistamaan. Parviolta (1959) ei löydy viittausta siihen. Pykälä on lyhyt ja kuuluu seuraavasti: "Cosca meszu pidetän, nijn pitä Papein ylöslukeman sen manauxen cuin seiso käsikirjas: pro Communicantibus." 

Pro communinicantibus ei ole ainakaan yleinen liturginen termi. Minkä kehotuksen ("manauxen") lukemista Rothovius siis edellyttää messussa? On useita mahdollisuuksia. 1. Kehotus voi tarkoittaa saarnan jälkeistä rippi- ja rukouskehotusta (tai varsinaisen ripin synninpäästöä). Kun jumalanpalveluksen alussa oleva yhteinen rippi menetti merkitystään ehtoolliselle valmistavana rippinä, määräsikö Rothovius saarnan jälkeisen ripin käytettäväksi messussa tähän tarkoitukseen? Pro communicantibus tarkoittaa käytännössä "ehtoollisvieraiden puolesta". Kirkkokäsikirjassa 1614 saarnan jälkeinen rippi on harkinnanvarainen (Rimpiläinen 1980, 33), mutta C5:n pykälässä 22 se olisi siis määrätty ainakin messussa pakolliseksi. Pykälän sijoittuminen saarnaa koskevien pykälien jälkeen tukee tätä tulkintaa. Luterilaiseen ajatteluun sopii tietysti hyvin, että lain ja evankeliumin saarna valmistaa kuulijoita rippiin. Lempiäinen (1963, 402) on kuitenkin todennut, ettei Rothovius mainitsisi konstituutioissaan mitään saarnan jälkeisestä ripistä. 

2. Todennäköisin vaihtoehto on, että kehotuksella viitataan itse ehtoollisliturgiaan sisältyvään erilliseen kehotukseen ehtoollisvieraille (johon vielä Agricola sijoitti myös synnintunnustuksen). Tämäkin kohta oli vuoden 1614 käsikirjassa vapaaehtoinen, mutta vuoden 1694 käsikirjassa se oli jo muuttunut pakolliseksi (Rimpiläinen 1980, 45). Tämän Rothovius olisi siis määrännyt lukemaan "cuin seiso käsikirjas". 

3. Kolmantena vaihtoehtona on se, että kehotuksella viitataan joihinkin jo papin ehtoollisvieraiden kuulustelun (kohta 3) yhteydessä käyttämiin kehotussanoihin tai synninpäästöön. "Cosca meszu pidetän" tarkoittaisi sitä, että kuulusteltavia on ollut eikä pidettävänä ole sanajumalanpalvelus. Tämä tulkinta on kuitenkin ongelmallinen, koska pykälässä joka tapauksessa vedotaan myös käsikirjaan, jolloin lähinnä kyseeseen tulee nimenomaan vuoden 1614 messun käsikirja (tai sen seuraava vuoden 1629 laitos). Siinä ei ehtoollisvieraiden rippiin ole osoitettu mitään omaa kaavaansa. Toisaalta, pro communinicantibus -termiä ei ainakaan vuoden 1614 ruotsinkielisestä kirkkokäsikirjasta löydy (suomenkielistä ei ole ollut itselläni käytettävissä, mutta epäilenpä, että tätä termiä sielläkään käytettäisiin). Voitaisiinko "käsikirjalla" viitata Canon ecclesiasticus -asiakirjaan? (tätäkään tekstiä ei ole itselläni käytössä).

VIII. Joitakin erillisohjeita ja ukaasi (C5 § 23-29)

Pykälä 23 tarkentaa sairaiden luona käymistä. Sitä ei tule viivyttää sunnuntaiksi, ettei jumalanpalveluksen alku tästäkään syystä viivästyisi. Kohdassa 24 määrätään, että kolehti opiskelijoille, ts. "nijtten tarpeexi, jotca studerawat wierailla mailla", tulee koota paitsi suurina juhlapäivinä - jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina - myös rukouspäivinä. Pykälässä 25 kielletään erikseen myymästä "olutta taica palanutta wijnaa" ennen jumalanpalvelusta tai silloin, kun kirkossa pidetään saarnaa, ts. jumalanpalveluksen aikana. Pykälässä 26 todetaan että kastemalja ("funtit") pitää sijoittaa kirkoissa samaan paikkaan. Ei kuitenkaan sanota, mikä tämä paikka on. Pykälä 29 ohjeistaa lukkareita ("klockarit") kokoamaan sekä "kirkkoaitaan" että kirkkoon haudattujen luut luutarhaan. 

Kohdat 27 ja 28 ovat siis dokumenttiin myöhemmin lisättyjä. Pykälän 27 ukaasi muistuttaa papistoa siitä, että edellä olleiden sääntöjen "ylenkatsominen" johtaa kirkkojärjestyksen määräämiin rangaistuksiin, viime kädessä viran menetykseen. Pykälässä 28 annetaan erikseen ohjeet ehtoollisviinin hankkimisesta, viinin käytön vuosittaisesta seuraamisesta ja tästä raportoimisesta Turun tuomiokapituliin. 

Pykälät 23-26 ja 29 tuntuvat ensilukemalta melko vähäpätöisiltä, mutta juuri näiden asioiden kohdalla sanottavaa ja ohjeistettavaa oli ilmennyt. Sairaiden (usein käytännössä kuolevien) luona käynti oli tietenkin se, mistä asiasta kirkko oli aina pyrkinyt huolehtimaan pieteetillä. Käynnille oli jo 1500-luvulta lähtien oma kaavansakin käsikirjoissa. Pykälässä 23 todetaankin, että messukin siirtyy, jos "jocu äkisti sairaxi tule". Opiskelijoiden avustaminen (§ 24) oli sekin ajankohtainen kysymys. Kuningas kielsi opiskelijoiden nk. pitäjänkäynnin vuonna 1629. Tämän tavan vaikeutuessa tuli tarpeelliseksi auttaa opiskelijoita - varmaankin myös kotimaassa opiskelevia - entistä enemmän myös kolehtivaroin (Parvio 1959, 253-255). Kohta 25 on mielenkiintoinen, koska siinä mainitaan sekä "waiwaiset" että julkirippi, kun puhutaan niistä seurauksista, jotka väärään aikaan krouviansa auki pitävään kohdistuvat; "nijn hänen pitä poismistaman hänen oluns ja wijnans, ja annettaman waiwaisille; ja se sama persona, joca sen teke, pitä seisoman hänen julki Ripins." Se "sowelias sia", mihin kastemalja piti kirkoissa sijoittaa, oli kirkon kuoriosa entisen kirkon pääoven sijaan (Rinne 1921, 232). Kohdan 29 ohje on varsin käytännöllinen. Haudattujen luut piti kerätä yhteen paikkaan, jotta hautapaikat voitiin ottaa uudelleen käyttöön. Säätyläistenkään hautapaikat edes kirkossa eivät siis saaneet olla ikuisia. Pykälässä 28 tullaan mainituiksi kirkkoherran lisäksi pastori ja "kircowärdi". Heidän kaikkien kolmen tuli yhdessä huolehtia "wijnan" hankkimisesta "wijnan jyviä" vastaan.

C5 on valmisteltu (suomennettu) todennäköisesti Turun hiippakunnan pohjoisempia osia varten.  Pykälät koskevat joka tapauksessa lähinnä maaseudun olosuhteita, nk. pitäjäkristillisyyttä.  Valtakunta oli jatkuvasti myös sotatilassa (kolmikymmenvuotinen sota). Kuvassa oleva katkelma on vuoden 1629 Aapisesta, johon Lutherin aamu- ja iltarukouksien jälkeen liitettiin myös rukous esivallan ja kaikkien säätyjen puolesta. On yllättävää, ettei C5:ssa ole lainkaan "sodan tuntoa". Tähänkin saattaa kuitenkin syynsä. Ruotsi liittyi toden teolla sotaan vasta vuonna 1630. C5:n alkumuoto on todennäköisesti peräisin jo 1620-luvun lopulta. Sotaa käytiin joka tapauksessa kaukana. Ilmiö on rinnakkainen sen kanssa, ettei pykälissä mainita mitään myöskään valtiollisista säädyistä. Kirkon kolmisäätyopin näkökulmasta oli lopulta vain yksi hengellinen sääty, johon kuuluivat niin papit kuin heidän kuulijansakin.

Lopuksi

Rothoviuksesta alkaen tunnustuksellisuuden aikakaudella kehkeytyi se, mitä voitaisiin kutsua kirkollisen luterilaisuuden suomalaiseksi perusmuodoksi. Monet niistä teemoista, joita jo C5:ssa nostetaan esille, ovat säilyneet nykypäiviin asti Suomen evankelis-luterilaisen kirkon agendalla. 

Tällainen teema on ennen muuta jumalanpalvelus kristillisyyden perusmuotona, ja siinä huomion kohdistuminen myös yhteiseen rippiin luterilaisuuden olennaisena piirteenä. On säilynyt myös ihanne kirkonpenkkiä (hiljaa) kuluttavasta kristitystä ja kirkkokäsikirjaa riittävän tarkasti noudattavasta papistosta. Konreettisesti Rothoviuksen aikakauden jäljet näkyvät mm. nykyisen kirkkokäsikirjan ripin sijoittamisen vaihtoehdoissa. Yhteinen rippi voidaan johdanto-osan lisäksi sijoittaa myös ennen jumalanpalvelusta tai saarnan jälkeen. Lisäksi nykyisen kirkkokäsikirjan mukaan "seurakuntalaisille varataan mahdollisuus yksityiseen sielunhoitoon ja rippiin ennen messua tai sen jälkeen". Se synnintunnustus, joka enimmäkseen oli käytössä niin reformaation kuin tunnustuksellisuuden aikakaudella, on nykyisistä vaihtoehdoista ensimmäinen (nro 700).

Internet-lähteet:

Constitutiones, 1630-luku. - Helsinki: Kotimaisten kielten keskus. Sisältyy kokoelmaan Acta Historica Fennican 1600-luvun asiakirjoja. Saatavissa: https://kaino.kotus.fi/korpus/vks/meta/lait/ahf1600_rdf.xml. Viitattu 18.4.2019. 

Canutus Carelius, Somen kielinen d. Martinus Lutherin Pienembi catechismus, 1628. - Kansalliskirjasto (ylläpitäjä): Doria -julkaisuarkisto. Julkaisun pysyvä osoite: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2015-00008062. Viitattu 18.4.2019.

[Aapinen], 1629. - Kansalliskirjasto (ylläpitäjä): Doria -julkaisuarkisto. Julkaisun pysyvä osoite: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2015-00006558. Viitattu 18.4.2019.

Kircko=laki ja ordningi, 1688. - Kansalliskirjasto (ylläpitäjä): Doria -julkaisuarkisto. Julkaisun pysyvä osoite: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fd2016-00010354. Viitattu 18.4.2019.

Jumalanpalvelusten kirja. - Suomen ev. lut. kirkko: Kirkkokäsikirja. Suora linkki: https://kirkkokasikirja.fi/jp/messu_ja_sanajumalanpalvelus.html.  Viitattu 18.4.2019.

Kirjallisuus:

Juhani Rinne, Uskonpuhdistuksen ajan kirkkorakennus, 1921. Teoksessa Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia XVI, Lutherin uskonpuhdistus ja Suomen kirkko I. Helsinki.

Martti Parvio, Isaacus Rothovius: Turun piispa, 1959. Helsinki.

Pentti Lempiäinen, Rippikäytäntö Suomen kirkossa: uskonpuhdistuksesta 1600-luvun loppuun, 1963. Helsinki.

[Pipping], Luettelo suomeksi präntätyistä kirjoista, 1967. Jäljennöspainos. Helsinki. 

Olavi Rimpiläinen, Läntisen perinteen mukainen hautauskäytöntö Suomessa ennen isoavihaa, 1971. Helsinki.

Pentti Laasonen, Johannes Gezelius vanhempi ja suomalainen täysortodoksia, 1977. Helsinki.

Olavi Rimpiläinen, Päiväjumalanpalvelus Viipurin hiippakunnassa puhdasoppisuuden aikana, 1980. Helsinki.

Martti Parvio, Yx Kijtossana ja Rucous wden vuoden päivänä: suomalainen saarnatuoliliturgia 1500-luvulla, 1983. Helsinki.

Lutherin Vähä- ja Isokatekismus sekä Schmalkaldenin opinkohdat, STKSJ 138, 1984. Helsinki.

Mikko Juva, Suomen kansan historia II: Uskonpuhdistuksen aika ja suurvallan synty, 1985. Helsinki.

Suomen kansallisbibliografia 1488-1700 (SKB), 1997. Toim. Tuija Laine & Rita Nyqvist. Helsinki.

Blogia päivitetty viimeksi 12.3.2020.