Juustenin kertomus matkasta Venäjälle [1572, käsikirjoitus]

Lyhyt kertomus siitä lähetystehtävästä, 

jonka Turun piispa Paavali Juusten suoritti Moskovassa

Kuninkaallinen Majesteetti, ylhäinen ja armollinen herrani, suvainnee esityttää itselleen seuraavan.

Jeremian 10. luku: Minä tiedän, Herra, ettei ihmisen tie ole hänen vallassansa eikä ole miehen vallassa kuinka hän vaeltaa ja askelensa ojentaa.

Salomon saarnaaja 9:11: Ei ole juoksu nopsain vallassa eikä voitto urhojen.

V. 1569 Venäjälle menevän lähetyskunnan matkakertomus

Tehtävä annettiin minulle toisten aikaisemmin valittujen kanssa armollisen herramme, kuninkaamme Juhanan kruunauksen kolmantena päivänä. Olkoon tämä lähetys koko Ruotsin valtakunnalle onneksi ja menestykseksi ja kaikille sen asukkaille hetken tyydytykseksi, sitä rukoilen kaikkivaltiaalta Jumalalta Jeesuksen Kristuksen, Hänen rakkaan poikansa kautta.

Koko kruunausviikon viivyin toisten kanssa Upsalassa, odottaen kunnes valmistuisi lähetyskunnalle annettava ohje. Kahdeksan päivän kuluttua seurasin kuninkaallista Majesteettia Svartsjöhön (kuninkaan kartano ja linna Mälarin saarella), jonne pysähdyin muutamaksi päiväksi. Vihdoin heinäkuun 21. päivänä sain siellä lähetyskunnan ohjeet sekä Moskovan suuriruhtinaalle osoitetun kirjeen ynnä muut Tukholmaan, korkeille viranomaisille vietävät kirjeet, jotta heiltä saisin kuninkaan armollisesti lähetyskuntaa varten lahjoittamat vaatekerrat.

Sillä välin kului jo kaksi tai kolme päivää, jolloin hankin matkatavarat. Lähdettyäni Tukholmasta heinäkuun 24. päivänä laivassa Turkuun ja päästyäni suuren vaikeuden jälkeen Ahvenanmeren yli, jouduin myrskyssä haaksirikkoon lähellä Landsuddia, minkä katsoin lähetystömatkani ensimmäiseksi onnettomuuden enteeksi. Heinäkuun 30. saavuin vieraiden ihmisten veneessä Turkuun. Vaikka siellä kiireimmän kautta järjestin kotiasiat, viivyin yhdeksänteen päivään elokuuta, jolloin iltapäivällä matkustin veneellä Paraisiin ja sieltä Helsinkiin, saapuen Viipuriin elokuun 22. päivänä, joka oli toinen kolminaisuuden sunnuntai. Siellä saimme jotakuinkin riittävän ravinnon, mutta olut oli liian laihaa ja sopimatonta ihmisen juotavaksi. Viipurin jätimme syyskuun 2. p:nä. Sieltä emme nimittäin voineet lähteä aikaisemmin. Lähetyskunnan asioiden takia ja kun minun oli keskusteltava etevän ja jalosukuisen Johannes Laurinpojan kanssa, joka takavuosina oli useamman kerran käynyt Venäjällä. Kivennavalta lähdimme 6. p:nä syyskuuta, jolloin venäläinen opas saapui meitä vastaan, ja seuraavana päivänä kuljimme rajan yli. Siestarjoella otti meidät vastaan Moskovan suuriruhtinaan nimessä Pähkinälinnan päällikkö Bogdan. Samana päivänä saavuimme Purnuselälle.

Sillä välin saimme tiedon Novgorodista meitä varten lähetetyn Afanasi-nimisen oppaan tulosta. Hänen seurassaan oli noin 23 miestä, osaksi aatelisia ja osaksi yksinkertaisia palvelijoita. He tulivat meitä vastaan vähän ennen kuin olimme poikkeamassa majataloon, toivottaen meille onnellista matkaa ja luvaten meille hallitsijan puolesta kyydin sekä tarpeellisen ravinnon vanhan tavan mukaan, ja siten ratsastimme yhdessä majataloon.

Seuraavana päivänä, joka oli syyskuun 8., suuntasimme matkamme Pähkinälinnaa kohden. Kun olimme kulkeneet jo 2 peninkulmaa, oppaamme Afanasi toimitti meille hiukan viinaa, venäläistä simaa ja hunajalla maustettuja leipiä. Seudulla oli venäläinen luostari. Munkit juoksivat meitä vastaan kerjäten. Heille annoimme kuninkaan varustamasta matkakassastamme neljä markkaa. Sieltä jatkoimme matkaamme Pähkinälinnaan, ja heti sinne saavuttuamme tuli luoksemme linnasta nuoria sotilaita, tuoden meille tuopeissa olutta, väkevää simaa ja hiukan viinaa. Me puolestamme lähetimme linnanpäällikölle tuopillisen saksalaista olutta ja toisen tuopin Viipurissa ostamaamme viiniä.

Seuraavana eli syyskuun 9. p:nä saavuimme Nazid nimiseen majataloon. Sieltä kuljimme syyskuun 10:ntenä lähimmän voudin luo, joka asui edellisestä 6 peninkulman päässä, hänen nimensä oli Sapochin.

Syyskuun 11., joka oli neljästoista kolminaisuuden sunnuntai, saavuimme Valzin postiasemalle, maanantaina Ditskiin (Gditskoi) ja tiistaina Lutskiin. Saman päivän aamuna, verkalleen ratsastaessani, hevoseni kompastui yhtäkkiä aivan tasaisella ja kovalla tiellä, mikä olikin mielestäni paha enne. Keskiviikkona, jota ennen (katolisena aikana) sanottiin »ristin pystyttämisen päiväksi», pääsimme perille Novgorodiin. Tiellä, joka paikoittain oli liejuinen, hidastutti oppaamme, priistavi, kulkuamme. Hän viivytti näet meitä, jotta emme saapuisi tähän suureen kaupunkiin ennen kuin hän olisi saanut tiedon siitä, ketkä ottaisivat meidät vastaan Moskovan suuriruhtinaan ja Novgorodin käskynhaltijan puolesta. Käskynhaltija oli ruhtinas Pietari Danilovič Bronsko (Pronski). Vihdoin saapui kolme ratsastajaa, jotka ilmoittivat vastaanottajien olevan tulossa. Verkalleen kaupunkia lähetessämme meitä vastaan tuli kolme pajaria seuralaisineen, jotka kaikki olivat koreissa venäläisissä puvuissa. Nämä kysyivät kohdatessamme, oliko matkamme sujunut hyvin ja oliko meillä suuriruhtinaan valtakunnassa oleskelua varten riittävästi ravintoa tai muita matkatarvikkeita. Vastasimme, että kaikki oli jumalan avulla käynyt hyvin ja että olimme saaneet kohtuullisen ravinnon. He puolestaan sanoivat nimenomaan tulleensa esittämään meille asianmukaisen kunnianosoituksen ja saattamaan meitä kaupunkiin, rukoillen että Jumala soisi kummallekin, Venäjän ja Ruotsin valtakunnalle, rauhan ja levon. Me puolestamme lausuimme kiitoksemme Venäjän tsaarille sekä Novgorodin käskynhaltijalle, joiden toimesta saimme nauttia tätä kunniaa ja saattoa kaupunkiin. Samalla lausuimme toivomuksen, että venäläisten edustajat, jos kerran Jumala soisi heidän tulla kuninkaallisen majesteetin luo, saisivat osakseen samanlaisen kunnian. Näin meidät saatettiin kaupunkiin yhden pajarin ratsastaessa kummallakin sivullani. Majapaikka oli meille varattu Nahkurinkadun varrella. Siellä olivat asuneet edellisinä vuosina myöskin toiset Ruotsin lähettiläät. Illalla, verraten myöhään, meille tuotiin ravintoa ja juomaa.

Novgorodin tapahtumat

Seuraavana eli 15. p:nä syyskuuta tuli luoksemme entinen priistavimme ynnä hänen tulkkinsa, pyytäen, että tulisimme keskustelemaan herra käskynhaltijan luo. Vastasimme heille, että tehtäväksemme ei ollut annettu keskustella tai neuvotella käskynhaltijan kanssa, ennen kuin olimme tervehtineet Moskovan suuriruhtinasta ja tsaaria, niistä asioista, jotka hänen kuninkaallinen majesteettinsa oli uskonut meidän suoritettavaksemme. Saatuaan sellaisen vastauksen hän palasi käskynhaltijan luo, joka oli ilmeisesti tyytymätön vastaukseen. Siksi hän lähetti yhtä mittaa saman priistavin muutamien vanhempien virkamiesten (»pajarin lapsien») seurassa jälleen luoksemme vastaten, että meidän oli sopimatonta tällä tavoin saapua Venäjän tsaarin käskynhaltijan luokse. Hän sanoi nimittäin, että käskynhaltijalla olisi meille puhuttavaa asioista, jotka olisivat hyödyllisiä ja välttämättömiä kummallekin, sekä Venäjän että Ruotsin kansalle. Vastasimme heille: emme ole niin tyhmiä, ettemme osaisi erottaa korkeamman ja alemman vallan henkilöitä ja virkoja, antaen kummallekin heille tulevan kunnian. Ja Mathias Schubert lisäsi, että ei ole tapana, ei suuriruhtinasten sihteereillä eikä Liivinmaan lähettiläillä, ilmaista heille toimeksi annettuja asioita kenellekään, ennen kuin pääsevät sinne, mihin heidän ylimpänsä on heidät lähettänyt. Heiltä oli siis väärin vaatia että vastoin meidän lähetyskunnallemme kuuluvaa etikettiä suostuisimme heidän pyyntöönsä. Venäläinen priistavi seuralaisineen vastasi, että herra käskynhaltija tahtoi meiltä kieltää vapaan matkustuksen, ja hänen täytyi meidät pidättää Novgorodissa, koska me uppiniskaisuudellamme loukkasimme hänen arvovaltaansa. Me taas vastasimme: vaikka meidät pidätettäisiinkin, ja karkoitettaisiin, me emme luovu mielipiteestämme, sillä me olemme sentään jo oppineet tietämään, että Venäjän tsaari ja suuriruhtinas on monta virstaa edellä ja arvossaan korkeammalla kuin kaikki pajarit ja vojevodat. Sen tähden emme tekisi oikein ja sopivasti, jos asettaisimme tai katsoisimme ylimmän pään samanarvoiseksi alempien jäsenten kanssa. Kuultuamme syyn ja saatuamme vapauden jäädä pois, lupasimme mielellämme tehdä kunniakäynnin herra käskynhaltijan luona, jos hän tahtoisi vastaanottaa meidät joko päivälliselle tai keskusteluun. Tämän vastauksen saatuaan lähetit palasivat linnaan, ja sinä päivänä ei tapahtunut sen enempää. Mutta he olivat pyytäneet meitä käymään linnassa käskynhaltijan luona joko venäläisestä pöyhkeydestä tai turhasta kunnianhimosta, jotta voisivat ylpeillä siitä, että me olimme alistuneet heidän tahtoonsa tai mahdollisesti rukoilleet heiltä helpotusta asiamme suorittamisessa.

Mikon päivän iltana tuli luoksemme oppaamme Afanasi muutamien seuralaisten kanssa hartaasti pyytäen meitä, että seuraavana päivänä saapuisimme linnaan keskustelemaan sen päällikön kanssa. Mutta sinä iltana ei hänelle annettu varmaa vastausta eräiden esteiden takia.

Afanasi palasi jälleen syyskuun 30. p:n aamuna uudistaen entisen pyyntönsä. Mutta me hylkäsimme sen edellä mainituista syistä ja sanoimme: meillä ei ole ohjeissamme mitään määräystä, jonka johdosta neuvottelisimme linnanpäällikön kanssa, sillä me olemme lähetetyt vain Moskovan suuriruhtinaan ja tsaarin luo, ja jos sinne ei annettaisi vapaata pääsyä, keskustellaksemme hänen majesteettinsa kanssa meille uskotuista asioista, he mieluummin päästäisivät meidät takaisin isänmaahamme, kunnes suuriruhtinas saisi tilaisuuden päästää puheilleen Ruotsin valtakunnan lähettiläät. Novgorodin linnanpäällikkö pyytää siis turhaan meitä tulemaan luoksensa. Tämä oli sen päivän keskustelun tulos. Sitä paitsi sinä iltana levisi tieto Venäjän suuriruhtinaan puolison kuolemasta ja muutamat arvelivat, että meidän ei sallittaisi jatkaa alettua matkaamme, ennen kuin suuriruhtinattaren (tšerkessiläisen prinsessan Maria Temrjukovnan) kuolemaa seuraavat surupäivät olisivat ohitse.

Seuraavana sunnuntaina, toisena päivänä lokakuuta, vietettiin Novgorodin linnassa suuriruhtinaan surujuhla tai pikemmin, kuten muutamat luulivat, hänen puolisovainajansa hautaus- juhla ja samoin kahtena seuraavana päivänä. Ensimmäisenä päivänä näet kutsuttiin kokoon kaupungin köyhät, toisena papit ja munkit, joita sanotaan olevan suuri määrä. Kun linnan päällikkö huomasi, että me emme luopuneet päätöksestämme, joka koski kunniakäyntiä hänen luonaan ja keskustelua, hän lähetti sihteerinsä Moskovaan ilmoittamaan meidän itsepäisyydestämme. Sillä välin lakkautettiin kaikki keskustelut meidän kanssamme lokakuun 1o. päivään asti, jolloin sanottiin kuriirin palaavan. Siitä päivästä alkaen vähennettiin meiltä ruoan ja juoman saanti. Melkein kaikkea myönnettiin meille tämän jälkeen noin puolet. Samaan aikaan levisi huhu, että Liivinmaalta oli tulossa lähettiläitä. Toiset arvelivat heidän olevan tanskalaisia, matkalla Moskovaan, toiset taas vakuuttivat heidän olevan liivinmaalaisia, jotka kaupunkien ja aatelisten puolesta olivat antautuneet Venäjän suuriruhtinaan suojelukseen. Se oli tapahtunut Liivinmaan aatelisten Iffvan Tuuven ja Lenarti Krwsenin (Johannes Tauben ja Eilhart Krusen) neuvosta ja kehoituksesta, jotka muutama vuosi sitten olivat vapaaehtoisesti alistuneet Venäjän tsaarin valtaan, ruveten hänen alamaisikseen ja kääntyneet Venäjän uskoon; sen osoittikin tapausten kulku myöhemmin todeksi. He olivat näet itse yhdentoista tuhannen neitsyen päivän aikaan saapuneet Novgorodiin komeissa pukimissa, kuten meille kerrottiin, ja matkustaneet sitten lokakuun 25. p:nä Moskovaa kohden, mukanaan 34 seuralaista. Mutta että he eivät olleet tanskalaisia, sen saattoi helposti päättää siitä, että he lähtiessään olivat venäläisissä pukimissa. He nähtävästi kertoivat moskovalaisille, olivatko Tanskan ja Ruotsin väliset sotatoimet päättyneet.

Lokakuun 19. p:nä tuli meidän luoksemme jälleen priistavimme Afanasi muiden seuralaistensa kanssa. Silloin aamulla tiedustelimme häneltä, miksi meidän ruokamme oli vähennettyjä kuinka hän tullessaan meitä vastaan rajalla oli luvannut Moskovan suuriruhtinaan nimessä sekä esteettömän matkustuksen että myöskin kaiken mitä matkalla tarvittaisiin. Mitä varten meitä vastaan olivat tulleet venäläiset aateliset Surat Onizskou ja Iffvan Uzskou (nähtävästi Šurat Anitškov ja Ivan Ušakov) lähestyessämme Novgorodia ja luvanneet meille kaiken matkaevään? Miksikä nyt meitä ja saattuettamme kiusataan vähentämällä jokapäiväinen ravinto ja varsinkin kieltämällä juoma, sekä olut että sima? Sillä ei kukaan meistä ole vielä tottunut sammuttamaan janoansa vedellä muuten kuin pakosta, mutta ei joka päivä. Priistavi vastasi, että Novgorodin käskynhaltija oli hänet lähettänyt ja että käskynhaltija kohteli meitä suuriruhtinaan käskyn ja kirjeen mukaan ja että hänen, Afanasin toimivalta tässä kohden oli jo loppunut. Me vastasimme tähän, että meidän suurivaltainen ja armollinen kuninkaamme ei ollut saanut mitään kirjettä, joka kumoaisi sen, että meille luvattiin esteetön matka, ja tätä lupausta ei ollut antanut Novgorodin käskynhaltija, vaan itse Venäjän suuriruhtinas, jonka luvalla ja suosiollisella päätöksellä me olimme saapuneet hänen valtakuntansa rajojen sisälle. Samalla tarjosimme hänen luettavakseen tuon venäjänkielellä laaditun kirjelmän, pyytäen että meille myönnettäisiin matkallamme se vapaus, joka tässä kirjeessä oli luvattu. Kun se oli luettu, pyysimme vakavasti, että Afanasi veisi sen käskynhaltijan luettavaksi linnaan eikä vääryydellä kieltäisi meiltä sitä oikeutta, jonka tuo kirje suo. Mutta priistavi kieltäytyi esittämästä sitä eikä oikein sitä muka uskaltanutkaan. Hänen pitäisi ehkä ensin olla varma siitä, että kirje oli meille annettu. Lisäsin, että jos hän ei uskaltaisi viedä käskynhaltijalle oman hallitsijansa kirjettä, kuinka hän sitten uskaltaisi viedä meidän, muukalaisten, kirjeen tai mitenkä hän täyttäisi velvollisuutensa ja kunniansa vaatimuksen, jos ei suostuisi? Eikö hän uskaltaisi esittää meidän asioitamme ja välttämättömiä keskustelujamme käskynhaltijalle? Vihdoin hän lupasi (mikäli saa siihen luvan) esittää tämän kaiken. Lopuksi pyysimme, jotta meidän seurueeltamme ei puuttuisi juotavaa janon sammuttamiseksi, että saisimme omilla rahoillamme ostaa juomaa, jota sanotaan »kvassiksi». Tästä asiasta, sanoi hän, tehdään meidän välillämme päätös. Mutta me emme saaneet aikaan mitään vaatimattomalla pyynnöllämme. Oli aivan kuin olisimme kertoneet sadun kuurolle. Meitä oli 57 miestä, joille annettiin päiväksi tuskin lekkerillinen olutta ja kaksi tuoppia simaa. Siitä jaettiin muutamille sotamiehille suuruksen tai päivällisen aikana. Monen seuralaisemme täytyi tämän takia sammuttaa janonsa vedellä. Olisimme heitä varten ostaneet kvassia, mutta sitä ei meille sallittu eikä kukaan meistä saanut astua talon porttien ulkopuolelle ostamaan mitään. Niin tiukasti vartijat pitivät meitä suljettuina, eikä meidän priistavimme käynyt meitä katsomassa neljääntoista päivään, vaikka hänen velvollisuutensa oli ilmoittaa käskynhaltijalle meidän puutteemme ja tarpeemme sekä tuoda meille linnasta vastaus. Näin me vietimme 14 päivää juoman puutteessa. Ruokaa saimme kuitenkin hengen pitimeksi.

Tuli jo pyhäin miesten päivä, kun meidän vielä suurusta syödessämme saapui priistavimme kahden vanhemman vartiopäällikön seurassa pyytämään meiltä saattomiestemme luetteloa ja erittäinkin tietoa, ketkä nimenomaan olivat kunkin yksityisen palvelukseen määrättyjä ja mitkä olivat heidän nimensä. Vastasimme, että pajarin pojat (virkamiehet), jotka olivat priistavin mukana, useaan kertaan olivat rajan yli päästyämme ratsastuksemme pysähdyspaikoilla merkinneet meidän lukumäärämme, joka yhä oli täydelleen sama eikä yksikään siitä puuttunut. Mutta kun he tahtoivat jälleen tietää, kuinka monta palvelijaa kullakin lähetyskunnan jäsenellä erikseen oli, sanoimme, että on turhaa sitä tutkia, sillä me olimme kaikki saman kuninkaan ja herran alamaisia, yhtä hyvin lähettiläät kuin meidän seurassamme olevat palvelijat. He tekivät tämän nähtävästi voidakseen meidät erottaa toisistamme ja vankeina sulkea erikseen. Sen kuitenkin saimme aikaan, että seurueemme saapui paikalle, jossa oli venäläinen kirjuri, priistavin ja muiden läsnäollessa, ja jokaisen yksityisen nimi kirjoitettiin muistiin. Mutta kun he olivat huomanneet, että meitä ei ollut enempää kuin 57, niin priistavi valitti salakavalasti, että muka yksi puuttui meidän joukostamme ja että hänen sen takia käy huonosti. Me puolestamme kielsimme kenenkään puuttuvan niistä, jotka olivat seuranneet meitä Venäjän rajan yli tullessamme, eikä heidän tarvitse etsiä tällaista tekosyytä saadakseen meidät ansaan. Tämän tutkimuksen tapahduttua venäläiset lähtivät pois. Mutta seuraavana päivänä, joka oli pyhäinmiesten (»sielujen») päivä, meille ei tuotu lainkaan ruokaa enempää kuin juomaakaan. Vain omista eväistämme valmistimme laihan suuruksen, kun olimme olleet ilman ruokaa jo yli puolipäivän.

Kun olimme nauttineet tämän ateriamme, meidän luoksemme saapui linnasta käskynhaltijan lähettäminä kaksi miestä, jotka eivät olleet ennen käyneet luonamme. Toinen heistä oli saksalainen tulkki, joka luullaksemme ei ollut mikään paha mies, toinen oli venäläinen ylimys. He kysyivät meiltä käskynhaltijan määräyksestä, minne olimme panneet yhden palvelijoistamme ja miksi olimme vastaanottaneet jokapäiväisen ruokaosuuden sitäkin varten, jota ei näkynyt missään. Vastasimme, että meitä ei ole enempää eikä vähempää kuin Venäjän rajan yli kulkiessamme. Ja Mathias Schubert lisäsi: »Jos pätevästi voidaan osoittaa todeksi, että olemme salaa poistaneet jonkun joukostamme tai tahtoneet hänet piilottaa jonnekin, silloin me olisimme tahallamme antaneet aiheen sekä lähetyskuntamme oikeuden ja vapauden menettämiseen että kaiken tavaramme takavarikoimiseen ja henkemme vaarantamiseen. Mitä se meihin kuuluu, kuinka Venäjän asioiden käy? Meidän velvollisuutemme on huolehtia siitä, että kummankin valtakunnan välille saataisiin rauha ja että se edelleen jatkuisi samalla kun molemmin puolin osoitettaisiin ystävyyttä toisilleen. Minkä tähden siis herra käskynhaltija turhaan koettaa loukata ja ärsyttää meitä!» Tämän kuultuaan venäläiset lähtivät laskemaan meidän saattueemme lukumäärää, joka ei ollut lisääntynyt eikä vähentynyt entisestään. Sitten he lähtivät linnaan, mutta meille ei annettu lisää juotavaa eikä ruokaa, ja kaiken saimme hiukkasen hitaammin kuin ennen.

Marraskuun 20. p:nä, joka oli 24. kolminaisuuden sunnuntai, vaihdettiin priistavimme. Afanasi, joka oli vanha ja raihnas sekä muka leväperäisesti valvonut meitä, erotettiin toimestaan. Hän oli, se täytyy sanoa, sävyisä, arvokas ja esiintyi rauhallisesti. Hänen seuraajakseen tuli Posdi Iffvanevitz Parski (Pozdei Ivanovitš Barski). Heti saman päivän aamuna hän ennen aamuhartauttamme vaati nähdäkseen ja uudestaan kirjaansa merkitäkseen koko saattueemme. Lisäksi hän otti saattueeltamme pois kolme rakennusta, pakottaen meidät asumaan ahtaammin. Meille jäi nyt ainoastaan 3 venäläistä rakennusta, sen sijaan, että meillä varhemmin oli ollut 6.

Kuinka hirsiaita pystytettiin ympärillemme

Mainittuna päivänä saapui suuri joukko venäläisiä, joista muutamat toivat paikalle isoja, ainakin 5 kyynärää pitkiä hirsiä. Toiset kaivoivat asuntomme ympärille kuoppia, joihin pystyttivät tuomansa hirret. Tätä työtä jatkui seuraavaan sunnuntaihin saakka, niin että koko saarrettavalle paikalle pystytettiin 496 pitkää hirttä. Tarkoituksena oli, ettei kukaan pääsisi puhumaan kanssamme eikä kukaan saattueestamme voisi poistua rakennuksesta, ollessamme nyt tuollaisen meitä loukkaavan vartioinnin piirittäminä. Samalla meidän päiväannoksistamme vähennettiin 2 lammasta, 1 hanhi ja kaalikeittoon kuuluvat herneet. Myöskin hevosemme saivat vähemmän kauraa, ja saattueemme luetteloitiin joka toinen päivä, jotta meitä voitaisiin kiusoittaa yhä enemmän.

Saman viikon tiistaina marraskuun 22. sekä 24. päivänä kysyi priistavimme ivallisesti, emmekö tahtoisi mennä herra käskynhaltijan luo anomaan itsellemme enemmän vapautta. Vastasimme kestävämme tyynellä mielellä venäläisten kiusanteot, lisäten, ettemme lähde käskynhaltijan luo, jollei tämä voisi osoittaa saaneensa suuriruhtinaalta nimenomaista määräystä, että meitä on näin kohdeltava. Jos käskynhaltijalla ei olisi tällaista määräystä, hänen ei tarvitsisi vaatia meiltä käyntiä, jonka jo olemme evänneet. Ruotsin lähettiläiden tapana on näet käydä ensinnä tervehtimässä Venäjän tsaaria, ennen kuin he voivat keskustella hänen neuvosmiestensä ja käskyläistensä kanssa. Sen tähden me olemme odottaneet jo 10 viikkoa, kärsien vähän päästä monenkaltaisia loukkauksia.

Joulukuun alussa kertoivat muutamat henkilöt, että suuriruhtinas ei välitä Ruotsin lähettiläistä eikä anna heille mitään arvoa. Hän ei tahdo päästää heitä Moskovaan puheilleen, vaan heitä on välttämättömästi kuulusteltava Novgorodissa, jos lähettiläät tahtovat päästä hänen armoihinsa. Venäläisille on näet yhdentekevä, vahvistetaanko rauha vai ryhdytäänkö sotaan. Eikä Venäjän tsaari pelkää, vaikka Puolan ja Ruotsin kuninkaat yhdessä kävisivät venäläistä vastaan, sillä tsaari uskoo yksin voivansa pitää puolensa heitä vastaan, vieläpä voittavansakin heidät. Huhu tiesi, että meidän pelkkä nimemmekin oli vastenmielinen suuriruhtinaalle. Sanottiin, että hän ei sietänyt edes mainittavan Ruotsin lähettiläitä, koska muka ruotsalaiset takavuosina olivat pettäneet venäläiset valheellisilla ja turhilla lupauksilla. Joulukuun 2. p:nä muuan meikäläinen sai kirjeen eräältä venäläiseltä. Siinä kerrottiin suuriruhtinaan kokoavan sotajoukkoa, jolla hän on päättänyt hyökätä Suomeen tai Liivinmaalle, vaikka muutamat sanoivatkin, että tieto ei ole aivan varma. Kolmantena päivänä joulukuuta saapui meidän luoksemme taas kaksi tsaarin sihteeriä, jotka olivat käskynhaltijan neuvosmiehiä ja suuresti kunnioitettuja, kuten meistä tuntui. Toisen nimi oli Nikita Jorievitz (Jurjevitš) Zelepin, toinen Bogdan Fjodorovitš (sukunimi?). Heitä ei miellyttänyt, että me, heidän suuren seurueen kanssa tullessaan, emme nousseet seisomaan, vaikka he olivat suuriruhtinaan lähettämiä. Seisaaltaan he kysyivät saksalaisen tulkin välityksellä meiltä, minne olemme panneet yhden palvelijoistamme, joka muka puuttui meidän saattueestamme. Samaa asiaa oli tätä ennen jo useaan kertaan meiltä tiedusteltu toisten herra käskynhaltijan lähettien välityksellä. Vastasimme, että ketään meikäläisistä, jotka olivat tulleet Venäjän rajan yli, ei puuttunut, vaan kaikki olimme täällä läsnä, koko joukko Jumalan avulla, emmekä me ole saaneet toimeksemme tulla tänne urkkijoina, vaan lähettiläinä, joille oli uskottu meidän suurivaltaisen ja armollisen kuninkaamme valtiolliset tehtävät. Ei meidän siis tarvinnut ketään salaa lähettää pois. He vaativat sitten, että meidän saattueemme lueteltaisiin uudestaan, mikä tapahtui heidän seisoessaan talon portailla. Samalla he tiukasti katselivat kutakin erikseen ja tahtoivat tietää, kenenkä lähettilään palvelukseen kukin saattueesta oli pantu ja kuka oli missäkin tehtävässä. Tämän tehtyään he kaikki lähtivät pois. Vihdoin kaikesta, minkä 3 1/2 kuukauden kuluessa olimme sekä julkisesta että yksityisestä puheesta kuulleet, huomasimme, että me emme saa vapaata pääsyä Moskovan suuriruhtinaan luo. Silloin me pakosta, vastoin päätöstämme, luovuimme entisestä itsepäisyydestämme ja sanoimme tahtovamme esittää asiamme täällä Novgorodissa herra käskynhaltijan ja hänen käytettäväkseen määrättyjen neuvosmiesten luona, jotta he selostaisivat asiamme Venäjän tsaarille. Meidän oli näet pakko menetellä näin ei yksistään sen takia, että meidän ruokamme ja juotavamme oli vähennetty ja meidät suljettu vankeuteen, vaan siksi, että pelkäsimme tsaarin kokoamallaan sotajoukolla hyökkäävän Suomeen hävittääkseen sen miekalla ja tulella, kuten sanottiin hänen uhanneen.

Joulukuun 4. p:nä, joka oli toinen adventtisunnuntai, tuli luokseni eräs venäläinen. Sihteerit, jotka olivat edellisenä päivänä käyneet luonamme, olivat hänet lähettäneet. He kysyivät, tahdommeko asiassamme käydä tervehtimässä käskynhaltijaa. Vastasimme päättäneemme niin tehdä, koska olimme turhaan odottaneet pääsyä tsaarin luo. Samalla kysyimme, oliko herra käskynhaltija valtuutettu vastaanottamaan meiltä kuninkaan ja meidän yksityiset lahjamme. Hän ei voinut siihen vastata, sanoi vain esittävänsä tämän herra käskynhaltijalle, jonka heti aamiaisen jälkeen sanottiin toimittaneen lähetin Moskovaan saamaan lähempiä määräyksiä. Sen jälkeen kului useita päiviä, jolloin ei tapahtunut mitään merkittävää. Tämä v:n 1569 tapauksista.

Nyt seuraa Herran vuosi 1570, meidän tragediamme ja onnettoman lähetystehtävämme kohtalokas käänne

Tammikuun alussa vahvistui vahvistumistaan huhu, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut kaukana Novgorodista. Eräät venäläiset, jotka osoittivat meille teeskenneltyä ystävällisyyttä, uskottelivat meille, että kaikki kääntyy hyvin muutaman päivän perästä. Ne, jotka tulevat tutkimaan meidän asiaamme, saapuvat muka pian ja antavat meille luvan lähteä isänmaahamme. Me jo melkein uskoimme heidän kavalia liehittelyjään, mutta olimme alakuloisia. Tuli loppiainen, ja kun me aamulla valmistauduimme pitämään jumalanpalvelusta, saapui luoksemme kaksi lähettiä linnasta kysymään, tahdommeko huomenna tammikuun 7. p:nä saapua linnaan, kuten edellä olimme luvanneet. Sanoimme, että olemme, jos Jumala suo, valmiit lähtemään, minne tahtovat. Pidettyämme sitten seuraavana päivänä rukoushetken, anoen Jumalalta, että lähtömme linnaan olisi meille hyväksi, odotimme syömättä päivälliseen asti. Meidän kavalat vastustajamme olivat uskotelleet meille, että saisimme siellä nauttia päivällistä, joten meidän siis ei tarvitsisi vahvistaa itseämme ravinnolla. Vihdoin saapuivat ajopelit ja meitä vastaan lähetetyt sotamiehet. Minulla oli saattajana oikealla puolellani Gregorius omissa vaunuissaan, toisilla lähettiläillä oli samoin saattajansa oikealla puolella. Muutamat meikäläisistä ratsastivat omilla hevosillaan, joita oli viisi. Lähellä linnaa astuimme ajoneuvoista ja saimme lopun matkaa kulkea jalkaisin. Meidän molemmilla puolillamme oli suuriruhtinaan väkeä, miehiä, jotka olivat häikäilemättömästi riisuneet kaikki vaatteensa, ollen aivan alasti. Tällainen joukko oli sirotettu meidän ympärillemme aina sen talon portille asti, jonne meidät saatettiin. Siellä tuli meitä vastaan kaksi venäläistä, jotka ilkkuen tervehtivät meitä ja kävivät edellämme taloon, johon käskynhaltija ja muut venäläiset ylimykset olivat kokoontuneet. Useat heistä näyttivät olevan aseistettuja ja ikään kuin taisteluun sonnustettuja eivätkä suinkaan pukeutuneita lähettiläiden neuvotteluja varten. Kun heitä oli yhteisesti tervehditty, alkoi saksalainen tulkki Matthias Schubert esittää sanottavaansa sellaisena, kuin kuninkaan ohjeet olivat sen meille säätäneet. Käskynhaltija vaikeni täydellisesti, mutta kun läsnäolijat huomasivat, ettei käskynhaltijaa mainittu tervehdyksessä, he keskeyttivät tulkin esityksen, haukkuivat meitä rumasti sekä kysyivät, emmekö tunnustakaan käskynhaltijaa kuninkaamme veljeksi tai samanarvoiseksi, kuten ennen on ollut tapana. Pyysimme, että he sallisivat tulkin puhua eivätkä estäisi, koska jatkosta helposti huomaisivat tarkoituksemme. Kun Schubert oli ehtinyt lisätä muutaman sanan tähän selitykseen, joukko alkoi yhä enemmän meluta ja vaatia, että meidät heitettäisiin ulos. Tarttuen itse kutakin meistä käsivarteen venäläiset ajoivat meidät ulos talosta, ja jotta kaikki kävisi pikemmin, nousi eräs jättiläiskokoinen mies miekka kädessä muita johtamaan. Tämän häpeällisen karkotuksen jälkeen tulimme ajoneuvojemme luo. Mutta kun olimme astuneet hiukan eteenpäin, muutamat seurasivat kintereillämme ja vaativat meitä kääntymään. He kiskoivat meidät ajoneuvoista ja nyrkeillä meitä tönien ajoivat meitä edellään, kunnes tulimme erään toisen, itäpuolella sijaitsevan talon eteen. Meidät työnnettiin pöydän taakse, ja muut saattueemme jäsenet kerättiin talon takaosaan. Venäläiset tutkivat tarkoin kunkin erikseen, kiskoivat ja ottivat pois kaikki, mitä meillä oli, sormukset, kultaiset kaulavitjat, rahan ja kaiken juhlapuvuston. Sieltä meidät heitettiin ulos, useiden kädet sidottiin hihnoilla ja meidät jätettiin ratsastavan venäläisen haltuun, joka tarttuen hihnan päähän käski meidän juoksujalkaa seurata häntä ja joka kerta, kun hän käänsi hevosen, mekin hihnalla sidottuina olimme pakotetut tekemään samanlaisen käännöksen. Tätä häväistystä saimme kärsiä suuren, kaikkialta kaduille kerääntyneen kansanjoukon nähden. Täten jouduimme juoksemaan majapaikkaamme asti, joka oli linnasta enemmän kuin neljännespenikulman päässä. Mutta tähän ei vielä häpäisy päättynyt. Kun olimme tulleet huoneeseemme, niin paperista lueteltiin sekä kuninkaan että meidän lahjamme, jotka olivat tarkoitetut suuriruhtinaan koristukseksi, ja kaikki se, mitä he jo olivat ryöstäneet kultakin meistä. Sitten kun meiltä oli riisuttu kengät jaloista ja kaikki vaatteet ja päällysviittakin oli otettu pois ja olimme aivan alastomina, meidät laahattiin paikalle saapuneiden pilkattaviksi, jotka ilkkuen osoittivat, mitään häpeämättä, meille sekä taka- että etupuoltaan. Tämän inhottavan näytelmän jälkeen saimme pukea vaatteet yllemme. Samanlaista häväistystä sai kärsiä myöskin saattueemme linnassa. Heiltäkin riisuttiin vaatteet ja heidät suljettiin erääseen paremmalta näyttävään huoneeseen.

Venäläiset veivät meiltä sen jälkeen matka-arkkumme linnaan ja pitivät niitä siellä kolme päivää. Kun ne sitten saimme takaisin, oli niistä ryöstetty kulta, hopea, hopeamaljakot, Joachim-taalerit ja Ruotsin raha. Tänä kolmen päivän aikana meitä oli kielletty menemästä huoneisiin, joissa ennen olimme asuneet. Meidät pidätettiin eräässä huonommassa talossa aivan kuin kuritus- vangit ja meidän saattueemme eräässä toisessa pienemmässä talossa, jossa heidän täytyi asua yhdessä ainoassa huoneessa kuin siat läätissä. Jumala tietää, missä sydämen ahdistuksessa me vedelle ja leivälle pantuina vietimme nuo kolme päivää, odottaen kuolemaa ja mitä julminta kidutusta.

Kolmen päivän perästä, tammikuun 10. p:nä, tuli meille uusi, harmaahapsinen priistavi, nimeltä Gregorius Gregorjevitš. Hän ilmoitti meille suuriruhtinaan käskystä, että me saamme tämän kaiken kovan kokea kostoksi. Suuriruhtinaan lähettiläs Iffvan Michaleviz ynnä hänen seurueensa olivat näet tulleet ryöstetyiksi Tukholmassa heti, kun Juhana kuningas valtasi Tukholman. Vaikka me olimme halveksineet Novgorodin käskynhaltijaa, kun emme esittäneet hänelle itseämme ja asiaamme (mehän teimme ohjeittemme mukaan), niin kuitenkin hän sanoi suuriruhtinaan armollisesti antaneen meille sekä seuralaisillemme takaisin vaatteemme, jotta priistavi voisi viedä meidät Moskovaan. Koko tämän matkan aikana meitä kohdeltiin erittäin huonosti, sillä meitä ei kuljetettu lähettiläinä, vaan ikään kuin olisimme olleet vankeja ja rikollisia. Leipä oli täynnä akanoita, janoamme saimme sammuttaa kylmällä talvivedellä, vartijat tekivät öisin savua huoneeseen häiritäkseen lepoamme. Joka kerta, kun lähdettiin matkalle, meidän lukumäärämme laskettiin tarkoin ja samoin aina, kun saavuimme majapaikkaan. Näin onneton ja loukkauksia täynnä oli matkamme, jota kesti kolme viikkoa. Priistavi harjoitti näet tavanmukaisia ryöstöjänsä pitkin matkaa.

Tällainen oli Novgorodin näytelmä.

Nyt seuraa Moskovan näytös, joka oli yhtä kaamea ja murheellinen

Moskovaan saavuimme tammikuun viimeisenä päivänä v. 1570. Siellä ravintomme ei ollut parempi kuin matkallakaan. Saattueemme ylläpidoksi annettiin 3 Moskovan tenkaa henkeä kohden, meille neljälle lähettiläälle annettiin kullekin 7 tenkaa. Tällä rahalla meidän venäläiset saattajamme ostivat niin paljon kuin tahtoivat, eikä niin paljon kuin heidän olisi pitänyt. Usein he myöskin kavalsivat osuutemme, enemmän ajatellen itseään kuin meidän puutettamme. Helposti ymmärtää, kuinka kurjaa meidän elämämme oli, sillä tuosta almusta, joka tavallisesti Venäjällä annetaan vangeille, piti hankittaman ja ostettaman meille välttämätön ravinto, kynttilät, puut ja tuo pahanpäiväinen kalja, jota he sanovat kvassiksi. Sitä paitsi silloin vallitsi ensi satoon saakka suuri nälänhätä melkein koko Venäjällä, niin että useimmat venäläiset kituivat ja kuolivat nälkään kaduilla ja siellä täällä maanteillä. Useat meikäläisistä myivät nälissään vaatteensa, ja muutamat lainasivat toisiltaan rahaa, mikäli harvoilla vielä oli sitä jäljellä. Tuo almu riitti seurueellemme vain niin paljon, että kerran päivässä saimme aterian. Siitä, mikä jäi jäljelle, ei voitu hankkia päivällistä, vaan laiha aamuruoka. Meille välttämätön ravinto tuotiin päivällisen aikaan. Ei aina voinut erottaa, mikä oli hevosen ja mikä muiden eläinten lihaa, hätä meidät pakotti syömään mitä annettiin. Emmekä voi salata, että meille tuotiin raatojen lihoja, jotka inhoten jätimme koskematta. Tällä tavoin vietimme koko kevään ja kesän.

Kaikkivaltias Jumala varjeli sääliväisenä isänä kuitenkin sanallaan meidät elävinä, niinkuin kirjoitettu on: ei ihminen elä ainoastaan leivästä jne.

Helmi-, maalis-, huhti- ja toukokuun aikana ei meille tapahtunut mitään erikoista, kun suuriruhtinas oli poissa Moskovasta. Hän palasi vasta Filippus Jaakopin pojan pyhän jäljestä, ja ryhtyi muutaman päivän kuluttua tutkistelemaan Puolan lähettiläiden asioita. Heidän sanottiin tulleen maaliskuun alussa. Ensimmäisenä päivänä kesäkuuta menimme Moskovan pajarineuvoston määräyksen mukaan linnaan arkipuvussa. Meidät vietiin ulkoasiain kollegion taloon, jossa oli kaksi neuvostodiakkia. Meidän astuessamme sisään he tervehtivät meitä kädestä ja samalla toinen heistä, meidän istuuduttuamme, alkoi keskustelun, sanoen, että suuriruhtinas ja hänen neuvostonsa tuntee tarkoin asiat, jotka me olemme saaneet suoritettavaksemme kuninkaaltamme ja herraltamme, juuri sen mikä sisältyi meidän ohjeeseemme. Mutta tämän kaiken hän sanoi olevan esitettynä melkein kuin unennäössä, koska meidän herramme ja kuninkaamme pyysi sellaista, mihin Venäjän tsaari ei koskaan tätä ennen ollut myöntynyt. Mutta koska äskettäin, vastoin edellisten hallitsijain tapoja, on sattunut, että itse suuriruhtinas on suvainnut Moskovassa suudella ristiä (siis vahvistaa rauhan), niin se on tapahtunut kuningattaren takia, jonka muka ruotsalaiset tahtoivat lähettää tänne entisten lupausten mukaan. Näin ollen saattaa helposti tapahtua, että tämä sama myönnytys pidetään voimassa tähän asti. Hän kysyi siis, olisiko meillä jotakin muuta toimitettavana, paitsi sitä, mikä on kirjeessä mainittu. Vastasimme, että meillä ei ole mitään muuta toimitettavana, jollei hänen tsaarillinen majesteettinsa ehdota meille jotakin, mihin meidän käskettäisiin vastata.

Matthias Schubert tahtoi sitten ikään kuin toistaa meidän asiamme, mutta kun diakki huomasi, että siinä ei ollut mitään muuta kuin ohjesäännössä mainitut asiat, hän käski Schubertin keskeyttää puheensa, lisäten syyksi, että meidän herramme ja kuninkaamme joko oli pyytänyt uudistamaan ja vahvistamaan rauhan, jonka Petrus Joensson oli esittänyt kirjeessä Venäjän tsaarille, tai pyytänyt meidän kauttamme toimittaa asian ikään kuin kuningas olisi jättänyt aivan huomioon ottamatta entisinä aikoina tehdyt sopimukset, sellaiset kuin kuningas Maunu Eerikinpojan tai herra Stenon (Sten Sturen) sopimukset, jotka kuningas Kustaa oli lähettänyt. Huomasimme sitä paitsi, että venäläisiä ei ensinkään miellyttänyt se, että meidän valtakirjassamme oli mainittu useammat lähettiläät kuin mitkä olivat tänne saapuneet, nimittäin Germund Svensson ja Bror Erichsson. Ei siis olisi pitänyt tehdä tätä vihjailua. Me vastasimme, että toinen heistä, nimittäin Bror Erichsson oli Turussa vaikeasti sairastunut ja sen tähden jätetty sinne parantumaan, toinen, nimittäin Germund, olisi tuskin, vanha ja raihnas kun oli, jaksanut ratsastaa peninkulmaakaan. Kirjurien huolimattomuutta oli, että tuo lähetyskuntaan jo valittu vanhus oli mainittu valtakirjassa. Diakit näkyivät tyytyvän tähän ja lisäsivät, että he ilmoittavat tämän kaiken tarkoin Venäjän tsaarille, ja käskivät meidän lähteä asuntoomme.

Samana iltana saapui luoksemme samojen diakkien käskystä meidän priistavimme ja ilmoitti, että meidän keskustelumme oli kovasti pahoittanut suuriruhtinaan mieltä ja että hän sen tähden oli meille katkeroitunut ja tahtoi karkottaa meidät Muromiin, koska muka olemme kiusanneet häntä sopimattomilla asioilla, ikään kuin ruotsalaiset eivät ennestään tuntisi, mitä mieltä suuriruhtinas tässä asiassa on. Me puolestamme ihmettelimme, mistä syystä hänen pitäisi olla loukkaantunut, koska emme olleet ehdottaneet mitään, mikä jo ei sisältyisi tuomiimme kirjelmiin. Alakuloisina vankeuden uhasta pyysimme, että saisimme jälleen palata palatsiin, jotta voisimme selittää ja toistaa keskustelumme. Priistavi lupasi ilmoittaa tämän diakeille ja edistää asiaamme. Kesäkuun 3. p:n aamuna tuli suuri joukko tsaarin ratsumiehiä sen talon pihalle, jossa me asuimme. He olivat kaikki aseissa ja monet heistä hyvissä pukimissa. He toivat mukanaan tulkkeina Ingelbertin ja Laurentius Bartoldinpojan ja kaksi heidän palvelijaansa, joille he kuitenkin heti pyhästi lupasivat kättä lyöden, ettei näille poisviedyille tapahtuisi mitään pahaa.

Kesäkuun kuudentena meidät kutsuttiin jälleen linnaan (palatsiin). Siellä sama mies, joka ennen oli meitä puhutellut, toisti sen, minkä oli priistavin käskenyt meille ilmoittaa. Mutta me vastasimme huomanneemme, että meidän toimituksemme eivät miellyttäneet suuriruhtinasta ja että me mitä nöyrimmin pyytäisimme saada saattokirjeet toisia tänne toimitettavia lähettiläitä varten ja että hänen tsaarillinen majesteettinsa sillä välin myöntyisi rauhan ylläpitämiseen Ruotsin valtakunnan kanssa antamalla meidän suurivaltaiselle ja armolliselle kuninkaallemme tätä tarkoittavan kirjeen. Tähän meidän pyyntöömme he eivät millään muotoa tahtoneet suostua. Mutta kun samalla vähää ennen luotettavien välittäjien kautta olimme saaneet tietää, että meitä varten oli hankkeissa paljon pahaa, häväistystä ja ruoskimista sekä että meidät karkotetaan kovaan vankeuteen ja saattueemme hajoitetaan, sanoimme tahtovamme edellä mainitulla tavalla neuvotella rauhan vahvistamisesta Novgorodissa. Tämän minä lisäsin kaikista viimeksi, jollei edellinen vaihtoehto tuottaisi tulosta. He suostuivat tähän ehtoon, mutta kun he yhä epäilivät, hyväksyisikö kuninkaallinen majesteetti sen, sanoimme valtuutuskirjeeseemme sisältyvän sen, että saisimme keskustella luottamuksellisesti molempien valtakuntien välisestä rauhasta siinä muodossa, missä Ruotsin kuninkaat jo ammoisista ajoista asti ovat sen hyväksyneet ja tähän asti pitäneet voimassa. He toivat nähtäviksi kuninkaalliset kirjeet, jotka olivat olleet mukanamme suuriruhtinasta varten. Ne luettuaan he lupasivat Moskovan valtakunnan pajarineuvostolle selostaa ne, jotta neuvosto voisi puhua meidän puolestamme Venäjän tsaarille ja suuriruhtinaalle, mikäli hän lepyttyään meihin suvaitsisi suostua tekemään ja vahvistamaan rauhan meidän kuninkaamme kanssa. He neuvoivat meitä heti kutsun saatuamme tulemaan pajarien eteen, yrittääksemme suostuttaa heitä kannattamaan pyyntöämme. Juuri tähän aikaan oli Moskovaan saapunut meidän isänmaamme vihollinen, toissilmäinen Liivin maan suuriruhtinas (ns. »kuningas», Iivana Julman vasalli) Maunu (Tanskan prinssi), joka läsnäolollaan mitä suurimmassa määrässä pilasi meidän asiaamme ja ärsytti tsaaria meitä vastaan.

Saman kuun n. p:nä meidät vietiin linnaan ja ohjattiin samaan taloon, jossa ennenkin olimme olleet (nähtävästi lähettiläskollegion huoneistoon). Tavanmukaisen tervehdyksen jälkeen meiltä kysyttiin, tahdommeko pysyä edellä mainituissa esityksissämme. Vastasimme, että emme ole muuttaneet mielipidettämme ja olemme valmiit sen vahvistamaan kunniasanallamme. He vastasivat sen olevan meidän asiamme. Lisäksi pyysimme, että he hyväntahtoisesti suosittaisivat meitä suuriruhtinaalle ja pajarineuvostolle. He lupasivat tehdä sen. Heidän lähdettyään jäimme hetkeksi odottamaan, kunnes diakki oli vastaanotettu ja meidät saatettiin palatsiin. Siellä oli ennen meitä n. 15 vanhaa miestä, Moskovan valtakunnan pajarineuvosto. Meidän tervehdittyämme heitä ruotsalaiseen tapaan lausui Matthias Schubert: »Venäjän tsaarillinen majesteetti on nähnyt hyväksi suostua siihen, että meidän suurivaltainen ja armollinen kuninkaamme toimittaisi tsaarin luo lähettiläitä vahvistamaan kummankin valtakunnan välille rauhaa, uudistamaan ja pidentämään sen ystävällisillä sopimuksilla. Sitä varten olemme nyt täällä, tehdäksemme sen kuninkaamme nimessä ja käskystä, pyytäen, että tsaarillinen majesteetti suvaitsisi edesauttaa meidän kuningastamme ja hyväksyä ystävyyden ja lujan rauhan sopimuksen ja ylläpitää sen niin kauan kuin suinkin. Siinä tarkoituksessa pyydämme nöyrimmästi, että tsaarillinen majesteetti myöskin lieventäisi meitä kohtaan tuntemaansa vihaa ja osoittaisi meille laupeutta ja suhtautuisi suuressa tsaarillisessa armossaan meihin isällisesti. Silloin me puolestamme olemme valmiit rauhan ja yhä voimassa olevan tavan mukaan ristin suutelemisella vahvistamaan sellaisen rauhansopimuksen Novgorodissa ja sen jälkeen Liivinmaan puolesta järkähtämättömällä kunniasanalla Tartossa lujittamaan. Lopuksi pyydämme, että sitten kun tsaarillisen majesteetin suosiollisella myötävaikutuksella rauha on solmittu, meidän sallittaisiin palata isänmaahamme.» Pajarineuvosto lupasi esittää tämän suuriruhtinaalle ja Venäjän tsaarille. Huomautimme myöskin, että tarvitsisimme lisää ruokaa ja juomaa, koska ravintomme on liian niukka. Ja niin jätimme heidät hyvästi.

Tämän käynnin jälkeen saimme koko loppukesän tyytyä kaikenlaisiin epämääräisiin lupauksiin. Ensin oli muka suoritettava Puolan lähettiläiden asiat, joiden sanottiin olevan hyvin arkaluontoiset ja tärkeät. Meidän pitäisi jättää siis omat asiamme tuonnemmaksi, ja vasta sitten kun ne olivat suoritetut, pääsisimme kotimaahan. Tällaisella toivolla petteli meitä sekä itse priistavi että kaikki hänen apulaisensa, lisäten siihen, että meille pian annettaisiin lisää ruokaa. Tämä tapahtui juhannuspäivänä, silloin näet lisättiin entiseen almuumme 1/2 ruplaa, s. o. kymmenen meikäläistä markkaa, sillä he näkivät, että me elämme suuressa puutteessa. Tämän lisäannoksen saimme vähentämättömänä Maria Magdalenan juhlaan asti, jolloin kerrottiin Ruotsista saapuneen lähettejä. Heidän tulonsa jälkeen kaikki kävi jälleen surkeammaksi (koko Moskovassa-olomme ajaksi). Ehkäpä tämä tapahtui siksi, että saivat kuulla lähetiltä tai lukea kirjeistä kovempia ehtoja kuin tahtoivat. Nyt seurasi useita päiviä, jolloin meille ei tuotu yhtään ruokaa torilta, niin että ne, joilla oli rahaa jäljellä, ostivat leipää, mutta ne jotka olivat ilman, näkivät nälkää. Turhaan odotimme hätämme lieventymistä tai pääsyä vankeudesta.

Juuri tähän aikaan tapahtui priistavien vaihto, siirto pahasta pahempaan. Meidän vankeutemme jatkui 5. p:ään syyskuuta, jolloin meidän käskettiin matkustaa Muraniaan (Muromiin), joka on Moskovasta 400 venäläisen virstan päässä. Tämä on meidän peninkulmiamme melkein 80, jokea pitkin (Moskva- ja Oka-jokia pitkin), mutta suoraan maantietä 60 meikäläistä peninkulmaa. Niiden 3 viikon kuluessa, jotka matka kesti, saimme hyvin vähän ruokaa. Matkalla oli ensin Kolomnan linna, n. 18 peninkulman päässä Moskovasta. Se näytti olevan hyvin varustettu kivisellä muurilla ja torneilla. Seuraava paikka on Pereslav-Rjasanski. Sen ympärillä oli puiset etuvarustukset, sitä paitsi oli edempänä tieltämme Caziminen (tarkoittanee Kasimovia) sekä muita pienempiä kaupunkeja ja kyliä, mutta mihinkään niistä emme saaneet poiketa hankkimaan itsellemme ruokaa. Saavuimme Muromiin syyskuun 24. p:nä ja meidät vietiin autioon taloon. Kun siellä oli ennestään vain jokunen huone, rakennettiin kolme uutta lisää ja pian koko alue ympäröitiin korkeilla pystyhirsillä ja niihin liitetyillä poikkipuilla. Hirsiä oli kaikkiaan 745. Sinne oli suuriruhtinas lähettänyt edeltäpäin kirjeen, että meille annettaisiin tarpeellinen ruoka. Mutta juomaa emme koko vankeutemme aikana saaneet muuta kuin venäläistä kvassia. Leipää oli niin runsaasti, että melkein kaikki meikäläiset ostivat niiden jäännöksillä nahkaa tehdäkseen itselleen saappaat ja säärykset, sekä myös venäläistä palttinaa. Ilman tätä leivän runsautta useat meikäläisistä olisivat saaneet käydä paljain jaloin ja alastomina. Mutta tässä muutoksessa meidän venäläiset holhoojamme ja palvelijamme eivät laiminlyöneet omaa etuansa, sillä leivän, jonka me otimme heiltä vastaan yhdestä Moskovan tengasta, sen he olivat saaneet puolella, jotenka heillä oli kaksinkertainen voitto. Mainitsematta ei saa jättää suurta Jumalan hyvyyttä meitä muuten niin murheellisia kohtaan, kun ihmeellisesti säilyimme ruttotaudilta sekä matkalla että koko syksyn ajan. Se näet raivosi siellä täällä pitkin koko Venäjää, myöskin sellaisissa paikoissa, joissa ei ennen milloinkaan ollut siitä kuultu. Meidän seurueestamme ainoastaan kaksi kuoli Herrassa, yksi veneessä matkalla, toinen Muromin kaupungissa. Siksipä opimme toistamaan psalmin sanat: »Joka istuu korkeimman suojassa, hän viipyy taivaan Jumalan varjeluksessa. Vaikka tuhansia kaatuisi vieressäsi ja kymmeniä tuhansia oikealla puolellasi, ei sinuun satu.» Todella niin ihmeellisesti, niin armollisesti, paremmin kuin olimme saattaneet ajatella, me säilyimme. Ylistetty olkoon Herran nimi iankaikkisesti!

Meidän yhteisasuntoomme Muromin vankeudessa lähetettiin kuninkaallinen kuriiri Blasius Prydzsen. Hän tuli meidän luoksemme Moskovasta v. 1571 maaliskuun 15. p:nä palvelijansa Antero Kituisen kanssa, sitten kun muut hänen seuralaisensa rutto oli surmannut Moskovassa edellisenä syksynä. He elähyttivät meissäkin koko tänä aikana turhaa toivoa päästä vapaasti kotimaahan. Tuli myöskin Moskovasta eräs kuriiri meidän luoksemme elokuun 2. p:nä saadakseen tietää, mitä meille kuuluu ja vieläkö olemme hengissä. Hän merkitsi meidän seurueemme luetteloihinsa ja lohdutti meitä sillä toivolla, että Venäjän suuriruhtinas pian ottaa meidät tsaarilliseen armoonsa. Tämän jälkeen hän matkusti takaisin. Syyskuun 20. p:nä samaa vuotta johdettiin luoksemme toinen kuninkaan kuriiri suuriruhtinaan slobodasta. Hänen mukanaan oli kolme seuralaista. Kuriirin nimi oli Ericus Jacobi. Hän oli lähettänyt kuninkaan kirjeet jo Pähkinälinnasta venäläisen kuriirin välityksellä Moskovan tsaarille, joka silloin oleskeli Slobodassa, ja sinne johdettiin myöskin mainittu Ericus tovereineen. Häntä ei kuitenkaan päästetty tsaarin puheille. Sieltä hänet lähetettiin meidän luoksemme. Hän sanoi lähteneensä Viipurista 6 viikkoa sitten. Syyskuun 25. p:nä, meidän ollessamme päivällisellä, saapui vankilamme pihalle eräs moskovalainen kuriiri. Hän kutsui koko seurueemme koolle, mutta meidän viipyessämme huoneessa hän otti luoksensa yhden kuninkaallisista palvelijoista, jonka nimi on Olavi Hansson. Mitä hän hänelle teki, sitä emme ollenkaan tiedä. Muutamat sanoivat moskovalaisen kuriirin ja Hanssonin lähtiessä, että jälkimmäinen muka lähetetään Ruotsiin yhdessä suuriruhtinaan kuriirin kanssa, jotta hän todistaisi meidän Jumalan avulla vielä elävän. Sinä päivänä haudattiin haavurimme, jonka rutto oli vienyt. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen.

Lokakuun 9. p:nä 1577 [pitäisi olla v. 1571; Martinkirjan huomautus]. Jo olemme Jumalan armosta viettäneet kokonaisen vuoden ja kaksi viikkoa Muromissa. Sinä aikana emme ole saaneet toimittaa mitään muuta kuin sen, minkä olemme lyhyesti maininneet. Mutta meidän mieltämme katkeroitti koko vankeuden aikana se eripuraisuus, jonka alituisena kylväjänä ja yllyttäjänä oli Matthias Schubert, jumalaton, ilkeä, kavala ja mieletön tiranni. Maksakoon Jumala hänelle hänen tekojensa mukaan.

Syyskuun ensi päivinä alkoi rutto raivota joukossamme. Ja viisitoista seuralaistamme kuoli tähän tautiin, mutta me muut, Jumalan armosta, säilyimme elävinä. Siitä kiitämme ja ylistämme Jumalaa, joka hyvyydessään suojeli näissä vaaroissa. Me olimme suljettuina Muromin vankiluolaan syyskuun 24. päivästä v. 1570 aina marraskuun 28. päivään v. 1571. Sen päivän iltahämärässä meidät temmattiin rekiin, jätettyämme sinne kaikki kapineemme, jotka vihdoin kyllä saimme takaisin Klinin kaupungissa (Moskovasta luoteiseen) joulukuun 8. p:nä, tosin ei kokonaisuudessaan, vaan osittain, kuten tavallisesti käy, kun vieraat kuljettavat toisten kapineita. Tuohon kaupunkiin saapui samalla Moskovasta Venäjän suuriruhtinas, mukanaan melkoinen seurue, matkustaakseen sieltä Novgorodiin ja rynnätäkseen joko Liivinmaalle tai suoraan Suomeen hävittämään sitä tulella ja miekalla. Joulukuun 9. p:nä meidän käskettiin käydä suuriruhtinaan sihteerien luona, jotka asuivat joen (Volgan lisäjoen Sestran) pohjoispuolella niinkuin itse tsaarikin. Tultuamme sinne ja tervehdittyämme sihteereitä kädestä, alkoi toinen heistä paperista lukea puhetta, joka oli seuraavan sisältöinen: Saavuttuanne kaksi vuotta sitten Novgorodiin ette tahtoneet uskoa asioitanne suuriruhtinaan novgorodilaiselle käskynhaltijalle, kuten ennen on ollut tapana tähän asti venäläisten ja ruotsalaisten suhteissa, ennen kuin kävisitte tervehtimässä tsaarillista majesteettia. Tämä teidän itsepäisyytenne suututti tsaarillista majesteettia, jonka tähden hän talven alussa saavuttuaan Novgorodiin määräsi, että käskynhaltijan ja Afanasi Vjazemskin yhdessä muiden Venäjän ylimysten kanssa tulee tutkia teitä ja teidän asioitanne. Mutta te ette ilmestyneet heidän istuntoonsa ettekä osoittaneet asianomaista kunnioitusta: te ette näet suvainneet kunnioittavasti tervehtiä heitä kuninkaanne nimessä, vaan esiinnyitte ikään kuin teidän herranne ja kuninkaanne olisi saapunut Ruotsin valtakunnan hallituksen luo. Ettekä te myöskään, pyytäessänne molempien valtakuntien välisen rauhan vahvistamista, noudattaneet vanhaa etikettiä, loukaten suuresti täten suuriruhtinaan majesteettia. Suuriruhtinaalta ja hänen neuvostoltaan ei suinkaan ollut unohtunut se julma vääryys ja häväistys, jota Venäjän lähettiläs Ivan Michalevits, (s. o. Mi- hailovitš Vorontsov), tovereineen oli kärsinyt Tukholmassa, kun teidän kuninkaanne (herttua Juhana) oli ryhtynyt hallitukseen. Sen tähden teitä vuorostanne kohdeltiin loukkaavasti Novgorodissa ja teidän tavaranne riistettiin teiltä pois. Teitä on myöskin pidätetty Venäjällä kolmatta vuotta, koska myöskin meikäläisiä kauan estettiin lähtemästä kotiin. Kostaaksensa sen, suuriruhtinas on valmistautunut asevoimalla ja vihollisena hävittämään teidän isänmaatanne. Jos te siis tahdotte estää isänmaatanne kohtaavan hävityksen ja onnettomuuden rauhansopimuksen uudistamisella, niin teidän on allekirjoitettava nämä ehdot. Ensinnä on teidän kuninkaanne korvattava suuriruhtinaan lähettiläiden vahinko 1o ooo joachimtaalerilla, toiseksi teidän herranne ja kuninkaanne tulee Venäjän tsaarin avuksi lähettää 200 tai 300 ratsu- tai jalkamiestä, aina kun tsaari tarvitsee, kuitenkin sillä ehdolla, että he astuessaan Venäjän rajan yli saavat elatuksensa itse tsaarilta, kolmanneksi: teidän kuninkaanne tulee luovuttaa Venäjän tsaarille kaikki ne metallisuonet, jotka ovat Suomen rajain sisällä; neljänneksi tulee Venäjän suuriruhtinaan saada lisätä entisiin arvonimiinsä myöskin »Ruotsinmaan herra».

Me vastasimme että meidän kuninkaalliselta majesteetiltamme saatuihin tehtäviin ei sisälly se, että saisimme suostua noihin tai senkaltaisiin ehtoihin eikä antaa niistä lupausta suuriruhtinaalle. Me olemme lähetetyt tänne vain sitä varten, että kummankin valtakunnan välinen rauha uudistettaisiin ja vahvistettaisiin kunniallisilla ehdoilla. Sitä varten me myöskin olemme oikeutetut vahvistamaan rauha Novgorodissa ja Tartossa ristiä suutelemalla, loukkaamattomana sakramenttina. Mutta jotta suuriruhtinas ei panisi rauhansopimuksen vahvistamista varten vaikeampia ehtoja tsaarin lähettiläille Tukholmassa tapahtuneen vääryyden takia, me lupaamme, että Mihail Ivanovitšilta riistetyt tavarat korvataan joko niin, että niiden korkein arvo on 10 000 taalaria, mahdollisesti suurempikin, tai vähempi. Muista ehdoista saisi suuriruhtinas sopia kirjeellisesti tai lähettiläittensä kautta. Sihteerit lupasivat tsaarille selostaa tämän kaiken ja käskivät meidän mennä majapaikkaamme. Joulukuun 11. p:nä meidät herätettiin pajarien käskystä ja määrättiin tulemaan suuriruhtinaan sihteerien luo. Suuressa kiireessä saavuttuamme sinne, emme kuitenkaan tavanneet sieltä muita kuin saksankielen tulkin. Odotettuamme miltei tunnin ajan, tuli luoksemme edellä meitä puhutellut sihteeri ja lausui meille seuraavaa: Suuriruhtinas ja tsaari ei ole niin kristityn veren himoinen, että ei ensinnä koettaisi kaikkia keinoja, jotka tarkoittavat kunniallisen ja tarpeellisen sovinnon aikaansaamista, sillä hän harrastaa oikeutta ja kristinuskoa. Hänen majesteettinsa on sen tähden päättänyt lähettää tämän teidän virkaveljenne Antonius Olavin teidän kuninkaanne luo vaatimaan, että kuningas tunnustaisi syyllisyytensä ja toimittaisi Venäjälle ensi tilassa toiset lähettiläät, ennen kuin hän, suuriruhtinas, hyökkää suurella sotajoukolla Suomeen ja hävittää sen tulella ja miekalla. Sanoimme, että tämä neuvo on mielemme mukainen ja pyydämme hartaasti, että Jumala, rauhan runsas antaja, taivuttaisi kuninkaitten ja ruhtinaiden mielet rauhan ja sovinnon pyrkimykseen, niin että kumpikin valtakunta saisi pysyä koskemattomana. Tämän sanottuani sihteeri käski minun palata majapaikkaan. Huhtikuun 12. p:nä aamurukouksen aikana ilmoitettiin meille, että tulisimme jälleen keskustelemaan ja mahdollisesti saisimme nähdä itse suuriruhtinaan. Varustimme itsemme, ja meidät johdatettiin taloon, jossa edellinen keskustelu oli tapahtunut. Sinne jäimme yli puolenpäivän. Ja vihdoin, kun suuriruhtinas oli syönyt puolipäivällisen ja kun hän oli lähdössä ulos, meidät vietiin kadulle, missä saimme odottaa hänen tuloansa. Hän saapuikin ajaen vaunuissa, ja hänen pysäyttäessään hevoset me polvistuimme maahan. Mutta hän käski meidän nousta ja puhutteli meitä ilkkuen. »Te tulitte Novgorodiin melkein kaksi vuotta sitten uudistamaan meidän kanssamme rauhansopimuksen, mutta kun te tahdoitte ajaa asianne toisella tavalla kuin teidän entiset Ruotsin valtakunnan kuninkaanne herra Maunu (Eerikinpoika), Sten Sture, Svante Sture ja Kustaa olivat menetelleet, me emme voineet sietää teidän ylpeyttänne. Lisäksi teidän herranne ja kuninkaanne hallituksensa alussa pidätti kauan meidän lähettiläitämme ja antoi heidän kärsiä monenlaista häväistystä, vieläpä salli heidän tavaransa ryöstää. Me emme toimittaneet lähettiläitämme Ruotsiin noutamaan Puolan kuninkaan sisarta rouva Katarinaa, vaan meidät johti siihen ne lupaukset ja sinetöidyt kirjeet, jotka saimme lähettiläiden mukana, ja heistä on tämä Matthias Schubert yksi. He kertoivat nimittäin, että herttua Juhana on kuollut eikä hänellä ole lapsia eikä perillisiä. Sen takia me pyysimme jälkeenjääneen lesken annettavaksi meille. Tämän väärän kertomuksen harhaan johtamana me toimitimme Ruotsiin lähettiläät, jotka palasivat sieltä häväistystä ja vääryyttä kärsineinä kuin surullisesta maanpaosta, eikä teidän kuninkaanne katsonut heitä sen arvoisiksi, että olisi edes puhunut heidän kanssansa, vaan ruokki heitä kuin kuritus vankeja Turussa. Kostaaksemme tämän vääryyden me sallimme kohdella teitä kovasti ja riistää teiltä tavaranne. Tämän jälkeen me olemme valmiit tervehtimään teitä ja teidän herraanne ja kuningastanne sekä hyökkäämään vihollisena hänen valtakuntaansa, jollei hän tänä talvena toimita toisia lähettiläitä meidän luoksemme ja palveluksellaan ja anteeksipyynnöllään lepytä meitä. Minä tahdon siis, että tämä Antonius matkustaa Ruotsin kuninkaan luo ja muistuttaa häntä näistä asioista lujalla äänellä kaikkien kuullen. Sillä välin teidän muiden täytyy pidätettyinä jäädä tänne.» Annettuaan kättä Antoniukselle tsaari ajoi edelleen. Majataloon palaamatta seurasimme tsaarin sotajoukkoa Novgorodiin, kunnes jouluna päivällisen aikaan meidät jälleen kutsuttiin. Kolmantena päivänä sen jälkeen meidät kutsuttiin jälleen diakkien taloon, ja kun olimme jonkin aikaa istuneet, meidät saatettiin sihteerien luokse, jotka kysyivät, mitä arvelemme Antoniuksen matkasta, onko hän jo lähellä Tukholmaa. Vastasimme sen olevan epätietoista, koska muutamissa paikoin täytyy kulkea leveän meren yli. Sen tähden lähettiläätkin voivat myöhästyä. Meidän mielestämme tsaarillinen majesteetti tekisi jumalisen ja hyvän työn, jos antaisi meille, rauhansopimusta tekemään lähetetyille turvan. Se olisi yhtä luja, kuin jos jotkut ruotsalaiset ylimykset tulisivat tänne. Me olemme valmiit ristin suutelemisella vahvistamaan rauhan täällä Novgorodissa tai Tartossa tai missä vain suuriruhtinas tahtoo. Pelkäsimme näet, että tuo hirmuinen tsaarin sotajoukko hyökkää Suomeen tuottaen suurta tuhoa ja korvaamatonta hävitystä. Haluten torjua tämän onnettomuuden rukoilemme hartaasti, että suuriruhtinas antaisi taivuttaa itsensä rauhaan ja sovintoon. He vastasivat ilmoittavansa tämän heti tsaarille ja sanoivat palattuaan, että tsaari harkitsee asiaa.

Joulukuun 29. p:nä lähetettiin tsaarin määräyksestä viemään suuriruhtinaan kirjettä Ruotsiin Sigfrid Michael, joka oli otettu meistä erilleen diakkien virkatalossa. Häntä ei sen jälkeen päästetty puhumaan kanssamme, vaan lähetettiin suoraan Pähkinälinnaa kohden.

Tämä v:n 1571 tapauksista.

Nyt seuraa päätös ja edellisten näytösten ratkaisu

Loppiaisen aattona pyysimme sihteereiltä, että tsaarin (Iivanan apen, ruhtinas Temrjukin) pojat yhdessä pajarineuvoston kanssa rupeaisivat välittäjiksi ja lepyttäisivät suuriruhtinaan vihaa Ruotsia kohtaan. Meidät saatettiinkin näiden istuntoon loppiaispäivänä, jolloin oli läsnä tšerkesseiksi sanottujen tatarien tsaarin poika, joka kuulemma oli mainio sankari. Me polvistuimme pää lattiaa kohden taivutettuna, kuten venäläisten tapa on. Sitten, melkein huoneen keskellä, seisaaltamme pyysimme, että neuvosto kääntyisi suosiollisesti suuriruhtinaan kahden pojan puoleen anoen, että he, yhdessä pajarineuvoston kanssa, puoltaisivat meitä Venäjän tsaarin, näiden poikien rakkaan langon luona, niin että hän lauhtuen vihastansa osoittaisi meille tsaarillista suosiotaan eikä antaisi sotajoukkonsa hyökätä Suomeen hävittämään sitä tulella ja miekalla, niinkuin tsaari aikaisemmin oli päättänyt. Sodassa vuotaisi suotta paljon viatonta kristittyjen verta ehkä kummallakin puolella ja kaikkivaltiasta Jumalaa siten pilkattaisiin, ja seurauksena olisi suuri hävitys ja koko kansan tuho. Haluten estää tämän onnettomuuden rukoilemme hartaasti, että he itse koettaisivat silmiensä edessä nähdä tämän kauhun ja suostuttaisivat suuriruhtinasta luopumaan tästä tuhoamisen aikeesta, mikäli mahdollista rukouksillaan ja suosiollisella välityksellään. Meidän suurivaltainen ja armollinen kuninkaamme tahtoo varmaan puolestaan, kuullessaan tällaisesta Ruotsin valtakunnan asukkaita kohtaan osoitetusta laupeudesta, ansioitua osoittamalla vastaavaa myötämielisyyttä suuriruhtinasta kohtaan. Ja itse Jumalalle epäilemättä sellainen tuhon ja turman ehkäiseminen on mieluisa. He vastasivat, että heidän myötävaikutuksensa ei ole puuttuva, jotta meidän toivomuksemme täyttyisi. Sanoimme heille hyvästi.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin meille, että on pukeuduttava sopivalla tavalla, sillä mahdollisesti pian saamme asettua Venäjän suuriruhtinaan ja tsaarin eteen. Tämä tapahtuikin n. 2 tunnin perästä. Ensinnä meidät ohjattiin diakkien taloon ja sieltä tsaarin palatsiin. Astuessamme sisään lankesimme jälleen maahan, taivuttaen päämme lattiaan. Teimme sen kahteen kertaan, sillä molemmat tsaarin pojat olivat läsnä. Tämän kunnioittamisen jälkeen astuimme hiukan likemmä ja maahan langenneina taivutimme päämme melkein lattiaan asti. Vihdoin suuriruhtinas käski meidän nousta pystyyn, sanoen että hän on kristillinen ruhtinas ja hallitsija eikä siis vaatinut, että me hänen edessään makaisimme maassa. Samalla hän alkoi puhua, johti mieleen, miten hän kuningas Eerikin hallitessa oli lähettänyt valtuutettunsa Tukholmaan, missä nämä sijoitettiin ruttoiseen paikkaan. Siellä heidän johtajansa sortui ruttoon. Hänen toverinsa palasivat johtajansa menetettyään Venäjälle. Sen takia kuningas Eerik ei saanut tarpeeksi selvään tietää heille annettua tehtävää ja hän sen tähden lähetti meidän luoksemme Johannes Laurinpojan, joka meille ilmoitti tarkemmin kuninkaan asiat. Me pyysimme häntä sanomaan kuningas Eerikille, että tämä toimittaisi tänne lähettiläät, joiden kanssa voisimme keskustella Liivinmaan valloituksesta ja rouva Katarinasta, herttua Juhanan puolisosta. Meidän luoksemme saapuivat Ruotsista lähetettyinä herrat Nikolaus Gyllenstjerna ja Matthias Schubert seurueineen, jotka sinetöidyillä kirjeillä lupasivat meille rouva Katarinan, joka muka oli jäänyt Juhana herttuan jälkeen leskeksi ja ilman perillisiä. Kuka oikeamielinen mies tahtoisi riistää äidin lapsiltaan ja miehen puolisoltaan? Tällaisten lupausten ja kirjeiden harhaan johtamana me lankesimme turhaan toivoon, vahvistimme rauhansopimuksen ristin suutelemisella emmekä novgorodilaisen käskynhaltijamme kautta, kuten ennen vanhaan oli tapana, vaan omassa persoonassamme. Lähetimme puolestamme omia ruhtinaallisia miehiämme Ruotsiin, jossa heitä pidätettiin kauan ja vastoin vanhoja tapoja. Vihdoin he, kärsittyään kaikenlaista häväistystä ja julmaa vääryyttä, palasivat tyhjin toimin ja ryöstettyinä meidän luoksemme, valittaen, että heitä pidettiin alhaisempina kuin niitä, joita kuningas Juhana laskisi puheilleen. Te tulitte sitten, ja me olisimme kutsuneet teidät tänne, vaikka teidän tulostanne meillä olikin liian vähän tietoja, ennen kuin saavuitte Novgorodiin heti joulun jälkeen. Siellä saimme tietää, että sen jälkeen kun meidän käskynhaltijamme ja pajarimme olivat tutkineet teidän asioitanne, te olitte aivan kuin mielettömiä, jotka tahdoitte vastoin vanhaa tapaa, jota oli kauan noudatettu Venäjän ja Ruotsin välisissä suhteissa, toimittaa suuria asioita. Sen tähden me tahdoimme ensiksikin kostaa meidän lähettiläittemme kärsimät vääryydet ja samalla teidän itsepäisyytenne tähden sallimme teitä kohdeltavan loukkaavasti ja riistettävän teidän tavaranne. Niin te olette täällä olleet pidätettyinä yli kaksi vuotta, kuten vangit, mistä tilasta teidän kuninkaanne aivan oikein tahtoi välityksellään teidät vapauttaa. Mutta hän ärsytti meitä vain enemmän katkerilla kirjeillään ja loukkasi meitä kirjoittamalla, että hän paljastaa miekkansa ja lopettaa rauhan. Mutta meitä liikuttavat enemmän rakkaiden poikiemme ja kaikkien neuvonantajiamme ja pajariemme rukoukset ja uskollinen puoltosana. Ja siksi me nyt lauhdumme vihassamme emmekä tahdo teitä kauemmin kiusata vankeudella emmekä tällä kertaa häiritä teidän kansaanne, jos teidän kuninkaanne malttaa mielensä ja tyytyen omaan valtakuntaansa jättää meille takaisin Liivinmaan, joka perintöoikeudella lankeaa meille. Jos hän ei tahdo vetäytyä sieltä pois, niin tulemme näyttämään, mitä kumpikin jaksaa ja kummanko miekka iskee kovemmin ja syvemmälle. Tämän me tahdomme teidän kauttanne ilmoittaa kuninkaallenne.» Tsaari käski sitä paitsi meidän samana päivänä syödä päivällistä kanssansa. Se oli komeasti valmistettu, ja ravittuaan meidät tsaari otti jäähyväiset, ojentaen oikean kätensä ja tarjoten omakätisesti tuopin olutta.

Sillä välin, kun päivällistä valmistettiin, meidät kutsuttiin ennen mainittujen sihteerien ja erään korkean neuvosmiehen luo. Nämä kyselivät muun muassa kuninkaallisen majesteetin sisarta, joka kuulemma oli vielä naimaton, minkä ikäinen ja muotoinen hän on. Me vastasimme hänen olevan kaunis ja miellyttävä sekä että hän on naimaiässä ja vartaloltaan sorea. He sanoivat: »Tuokoot teidän lähettiläänne, jotka tämän jälkeen käyvät tervehtimässä tsaarillista majesteettia, mukanaan hänen maalatun kuvansa.» Seuraavina päivinä meille laadittiin kirjeet, jotka meidän oli vietävä muassamme suurivaltaiselle ja armolliselle kuninkaallemme. Me saimme ne vastaanottaa 10. p:nä tammikuuta v. 1572.

Tätä kirjoittaessani en ole taipunut oikealle enkä vasemmalle enkä pyytänyt kenenkään ihmisen suosiota, olen vain sanonut veneen veneeksi ja viikunan viikunaksi.

V. 1572 tammikuun 18. p:nä meille ojennettiin suuriruhtinaan turvakirje, jotta voisimme esteettömästi matkustaa kotiin. Samanaikaisesti annettiin meille toinenkin käärö kirjeitä kuninkaalliselle majesteetille, armolliselle herrallemme. Tammikuun 19. p:nä lähdimme matkalle Novgorodista jälkeen puolenpäivän.

Helmikuun 3. p:nä matkustimme Pähkinälinnasta, jossa meidän täytyi viipyä muutama päivä, niinkuin ennenkin Novgorodin ja Pähkinälinnan välillä. Helmikuun 7. p:nä saavuimme myöhään illalla Viipuriin.

Suuri valtainen ja armollinen herra Kuningas.

Vaikea ja vaarallinen tehtävä on olla lähettiläänä sellaisten tyrannien luona, jotka eivät katso mitään muuta oikeaksi kuin sen, mitä itse päättävät. Niinpä moskoviitti nyt, ennen kuin tahtoo uusia ja vahvistaa entiset rauhansopimukset, asettaa kovat ja mitä kohtuuttomimmat ehdot. Ensinnä olisi sen häväistyksen ja vääryyden takia, jota hänen lähettiläänsä Tukholmassa ja muuallakin Ruotsin valtakunnassa ovat kärsineet, hänelle maksettava 10 000 joachimtaaleria ensinkään välittämättä siitä, kuinka paljon meiltä rosvottiin Novgorodissa kultaa, hopeata, hopeamaljakkoja, kultavitjoja, joachimtaalereita ja Ruotsin rahaa. Kuinka suureksi tämä ryöstetty saalis on arvioitava, ei ole helppo sanoa eikä ratkaista, kummatko ovat menettäneet enemmän, venäläisetkö Tukholmassa vai me Novgorodissa. Toinen rauhan ehto on sellainen, että tsaari julkeaa vaatia Teidän Majesteetiltanne kahta sataa saksalaiseen malliin varustettua ratsumiestä, joita hän on muka päättänyt käyttää vihollisiaan tatareja vastaan. Mutta tämähän on pilkantekoa! Kolmas rauhan ehto on, että Teidän Majesteettinne luopuisi koko Liivinmaasta jättäen sen Suuriruhtinaalle, joka on muka sen maan perillinen ja herra, mitä hän ei ole millään tavalla voinut todistaa. Neljäs ehto on sellainen, että Teidän Majesteettinne lujan ystävyyden merkiksi tahtoisi lähettää hänelle metallisuonien etsijöitä. Kaiken tämän hän lisäsi meidän lähtiessämme moitteisiinsa sekä kirjallisesti että suusanallisesti Teidän Majesteetillenne esitettäväksi. Tämähän kaikki on itsessään sopimatonta ja kohtuutonta, mutta me emme vastauksellamme ja vastaväitteellämme voineet mitään saada aikaan. Herra jumala johdattakoon suurivaltaisen ja armollisen kuninkaan aivoituksia ja yhdistäköön sekä vahvistakoon hänet liittoon Puolan suurivaltaisen ja oivallisen kuninkaan kanssa kunniansa ylistykseksi ja molempien valtakuntien Ruotsin ja Puolan hyväksi, Jeesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta, amen!

Suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas, armollinen herra ja kuningas. Tämä kaikki on minulta Jumalan ja koko maailman nähden riistettynä moskovalaisten pajarien, kanslerien ja sihteerien hallussa: 2 hopeakannua, 1 hopeamalja, kaikki yhteensä 7 naulaa, puhdasta hopeaa.

4 hopealusikkaa, painoltaan 16 tai 17 luotia.

58 kappaletta taalareita. Kuningas Eerikin klippinkejä (nelikulmaisia rahoja) puoli kolmatta sataa naulaa.

Kultaa: 1 kpl. rosenoble (vanha englantil. kultaraha), 1 kpl. angelot (vanha ranskalais-englantilainen kultaraha), 6-7 korsokkia.

Unkarin guldeneja 28 kpl.

1 kpl. Reinin guldenia.

Kultainen sinettisormus oli ripustettuna samaan kukkaroon, jossa minulla oli hopeasinettini. Samoin pieni kultasormus. 1 kampakotelo ja 3 taalarin arvoinen teräspeili. Nahkavyö, jossa oli hopeatamppi, solki.*)

*) J. J. Mikkolalta näyttää olevan jäänyt epähuomiossa suomentamatta tämän jälkeen seuraava lause, jossa Juusten vielä jatkaa häneltä "riistettyjen" luetteloaan. Kohta on ilmeisesti hevosiin liittyvä, mutta en osaa sitä sen tarkemmin suomentaa (voit itse kokeilla kaivamalla esiin Porthanin väitöskirjan, jossa Juustenin esityksen teksti on kokonaisuudessaan). Mainittakoon siitäkin, että Juustenin esityksen loppu on ruotsinkielinen kohdasta "Suurivaltaisin, jalosukuinen ruhtinas..." alkaen.