Sakari Topelius: Poika Pernajasta (1893)

Poika Pernajasta

Kristian Tyrannin aikana oli eräs Olli Simonpoika niminen köyhä kalastaja, joka asui Särkilahden alueella Pernajan pitäjässä nykyisten kaupunkien Porvoon ja Loviisan välillä. Suomenlahden siniset vuonot tunkeutuvat täällä niemien, saarien ja metsäkumpujen väliin, jotka tuuheilla kausillansa kurkistavat veden pintaan.

Olli Simonpojalla oli poika, jolle oli annettu pääenkeli Mikaelin nimi, sillä isä oli urhoisa soturi, joka nuorena ollessaan oli taistellut maan vihollisia vastaan. Nyt oli hän pannut pois miekan ja joutsen ja tarttunut airoihin, ottaakseen meren lohia vangiksensa. Siihen aikaan kärsi maa paljon väkivaltaa, sillä Kristian Tyrannin sotalaivastot saaliinhimoisina vierailivat meren rantamilla ja hävittelivät taloja ja kyliä. Torsby, jossa Olli kalastaja asui, oli myös kärsinyt vihollisten ryntäyksistä; Olli isä toivoi, että hänen pojastansa oli tuleva sankari, joka kerran vapauttaisi maan ja jaloin polkisi lohikäärmeen; siksipä antoikin hän kastaa poikansa Mikaeliksi.

Tuskin oli Mikael kasvanut niin suureksi, että voi nostaa isänsä miekkaa, kun isä antoi jo hänen koettaa jousta virittää. Mutta aikaa tarvittiin, ennenkuin heikot käsivarret kasvoivat niin voimakkaiksi, sillä joutsi oli luusta ja teräksestä, tarvittiin täysi miehen voima sitä virittämään. 

"Mikku", sanoi isä, odottakaamme vielä vähän aikaa, ennenkuin jousta jännitämme, mutta sinä voit koettaa tapparata, joka riippuu tuvassa sänkyni yläpuolella. Lyö poikki tämä leppä yhdellä lyönnillä."

Poika otti tapparan, tähtäsi leppään, joka oli käsivarren paksuinen ja katkasi sen poikki yhdellä ainoalla lyönnillä.

"Niin luulinkin", sanoi isä. "Sinussa on ainetta aimo mieheksi, ja kunhan tulet päätäsi pitemmäksi, niin saat jännittää minun joutseni Kristian Tyrannia vastaan. Siihen asti saat soutaa suurta kalavenhettäni, sillä siitä reippaat pojat saavat rautaiset käsivarret."

Mikael poika ajatteli niinkuin isäkin, että mikään maailmassa ei ole parempi kuin voimakkaat kädet, hyvä teräsjoutsi ja oiva tappara. Mutta sattui eräänä päivänä, että poika pääsi isänsä mukana kirkkoon. Siellä oli komeaa: pyhienkuvia, suitsutusta, latinaisia rukouksia ja Iatinalaisia messuja, niinkuin katolisella ajalla tapana oli.

"Minä en ymmärrä mitään", sanoi poika. "Mitä ne laulavat?"

"Latinaa", sanoi isä. "Mitäs muuta se voisi olla? Jumalalle ei saa puhua muulla kuin latinan kielellä."

"Eikö Jumalalle saa suomeksi puhua?" kysyi taas poika, sillä hän ja suurin osa kansaa puhuivat suomea, ja hänestä tuntui ihmeelliseltä, että Jumalalle ei saisi puhua kukin omalla kielellään ja että Jumalan vastauksiakaan sitte ei ymmärtäisi.

"Jumala ei ymmärrä suomea", vastasi isä. "Jumala ei ymmärrä mitään muuta kuin latinaa."

Pojasta tuntui hyvin kummalliselta, kun Jumala oli niin taitamaton, mutta hän ei uskaltanut enempää kysellä.

Kun messu loppui, meni isä sakastiin, hänellä oli papille asiaa, ja poika seurasi häntä. Siellä pöydällä oli jokin suuri ja komea esine, jossa oli outoja, mustia viivoja ja kirjavia kuvia. "Mikä se on?" kysyi poika.

"Se on kirja", sanoi isä.

"Kirja? Mikähän kirja on?" Poika ei ollut eläissään nähnyt kirjaa. Hän tunkeutui lähemmäksi ja sai tarkastella tuota ihmeellistä esinettä, jota nimitettiin kirjaksi. Se oli sellainen, jota nykyään sanotaan levykirjaksi eli "foliantiksi", suuri, paksu kirja, jossa oli kummallisia kirjaimia, sinisiä, keltaisia, viheliäisiä, punaisia ja joskus mustiakin kirjaimia. Kirjan syrjällä eli maalatulta pyhäinkuvia, kultakehät päiden ympärillä. Meidän maassamme oli siihen aikaan ainoastaan yksi ainoa painettu kirja, se oli Saksassa painettu, latinan kielinen messukirja. Kaikki muut kirjat olivat käsikirjoituksia, ja ne olivat kalliita ja harvinaisia, sillä sellainen kirja maksoi yhtä paljon kuin hyvä talonpoikaistila.

"Mitä nuo käyrät viivat merkitsevät?" kysyi poika. 

"Ne ovat kirjaimia. Niiden piirtämistä sanotaan kirjoittamiseksi ja selittämistä lukemiseksi."

"Saanko minäkin oppia kirjoittamaan ja lukemaan?" 

"Et, sitä eivät osaa muut kuin papit."

"Minä tahdon tulla papiksi", sanoi poika.

"Kaikkea vielä!" nauroi isä. "Ensinhän sinun pitäisi osata puhua latinaa."

"Onko se niin vaikeaa, isä?"

"Niin, varmaankin se on vaikeaa, koska se on Jumalan kieltä; ja sitä pitääkin oppia koulussa."

"Minä tahdon käydä koulua, isä, ja oppia latinaa. Mutta kunhan tulen papiksi, rukoilen Jumalaa Suomen kielellä, ja jollei Jumala minua kuule, sanon minä hänelle latinaksi: "rakas herra Jumala, opettele suomea puhumaan, että jokainen ymmärtäisimme, mitä sanot."

Pappi, joka tämä kuuli, taputti poikaa ystävällisesti olkapäälle, sanoen: "Mikkoseni, sinä puhut ymmärryksesi mukaan. Raamattuhan on kirjoitettu kreikan ja latinan kielellä; kuinka Jumala toista kieltä puhuisi, kuin mitä hän raamatussa on puhunut? Mutta eihän sinulle ole mahdotonta päästä kouluun ja tulla papiksi. Minä tahdon pulma siitä isäsi kanssa."

Isä vastasi asiaan nyreästi, että poika oli saanut pääenkelin niinen, tullaksensa kansansa urhoksi. Sitä varten hänen ei tarvinnut lukea, kirjoittaa eikä latinaa osata.

"Hänestä voi tulla Jumalan ja kansansa soturi toisilla aseilla kuin miekka ja joutsi", arveli pappi.

Joku aika sen jälkeen, eräänä myrskyisenä päivänä, kulki pappi rannalla, keskustellen Viipurin koulun mainion rehtorin, Johannes Erasmin kanssa, joka oli hänen luonaan vieraana. He uskoivat toisillensa murheensa huonoista ajoista, Kristian Tyrannista ja Tukholman verisaunasta sekä kauheasta kerettiläisestä Martti Luteruksesta, joka tahtoi hävittää paavinvallan ja antaa kaikkein ihmisten Raamattua lukea. Tätä puhuessaan näkivät he ulapalla kalastajavenheen aaltoja vastaan taistelemassa. Venheellä oli kova vastatuuli; purjeet oli täytynyt panna kokoon, koska ei voitu risteillä tuossa kapeassa kulkuväylässä. Venhettä souti poikanen, ja perässä istui vanhempi mies.

"Miksikähän tuo mies tuolla antaa pojan yksin soutaa suurta venhettä tällaisessa ilmassa?" kysyi Viipurin rehtori.

"Minä tunnen miehen", vastasi pappi. "Hän tahtoo kasvattaa pojastansa soturin ja antaa hänen harjoitella raskaimpia töitä, karaistuksensa hänen käsivarsiansa."

"Kuitenkin on venhe liian raskas niin nuorille käsille", arveli rehtori. "Mutta katsoppas, kuinka poika kinaa sitä eteen päin! Hän lienee reipas poika."

"Niin, kestäväinen poika on hän kuin työmuurahainen ainakin. Ajattelen siitä pojasta, että mitä hän kerran maailmassa aikoo, sen hän saa toimeen. Hänellä olisi halua käydä koulua, mutta isä on köyhä ja tahtoo tehdä pojastansa soturin."

"Minä otan hänet luokseni ilmaiseksi ja koetan mitä hänestä voi tulla. En ole nähnyt noin reipasta poikaa", selitti rehtori.

Venhe pyrki eteen päin riehuvalla ulapalla, ja rantaan se pääsi. Olli isä Mikkoinensa nousi maalle. Kyllähän pojalla oli rakot käsissä ja posket olivat punaiset kuin vatun kyljet, mutta eteen päin hänen täytyi päästä ja eteen päin hän pääsikin. Rehtori ja pappi menivät heitä vastaan. Tuima kalastaja ei vähällä myöntynyt, mutta kun oppineet miehet kauan häntä kiusasivat, suostui hän viimein ja lupasi antaa poikansa Mikaelin matkustaa rehtorin kanssa Viipuriin ja käydä siellä koulua.

Mitä tuli sitten Mikko Ollinpojasta, Pernajalaisesta, joka oli soutanut kätensä rakoille ja äskettäin nähnyt ensimmäisen kerran kirjan, ainoan, joka löytyi hänen kotiseudullaan? Hänestä tuli Suomen etevimpiä ja eniten kiitettyjä miehiä, sillä mitä hän kerran aikoi, sen hän päätökseen asti toimitti. Hänestä tuli ensin piispan kirjuri; sillä piispa oli Viipurin koulun rehtorin hyvä ystävä. Sittemmin pääsi hän ulkomaille, Wittenbergin kaupunkiin Saksaan, tohtori Martti Luteruksen ja hänen uskollisen liittolaisensa, Filip Melanktonin oppilaaksi. Uskonpuhdistusta levitti paraikaa Kustaa Vaasa Ruotsissa ja Suomessa; kuningas oli Luteruksen kanssa kirjevaihdossa ja Luterus kirjoitti hänelle kiitettäviä arvosanoja Pernajan nuoresta Mikaelista. Siten tuli Mikael ensiksi Turun koulun rehtoriksi, jona hän oli 9 vuotta, ja sittemmin Turun piispaksi. Olihan se kyllin korkea kunnia köyhälle kalastajanpojalle.

Mutta Pernajan poika ei tahtonut elää ihmisten ylistyksen eikä korkeiden kunniasijojen tähden. Hän ei voinut saada sitä päähänsä, ettei Jumala osaisi muuta kuin latinan kieltä, ja hänen mielestään oli sääli, että niin moni hurskas ihminen ei voinut puhua Jumalalle rukouksessa eikä ymmärtää hänen ilmoitettua sanaansa. Tohtori Martti Luterus oli sanonut hänelle Jumalan ymmärtävän kaikkia kieliä, koska kerran Jumala oli lahjoittanut ihmiselle ajattelemisen ja puhumisen taidon ja että Jumala ei tahdo, että häntä rukoiltaisiin käsittämättömillä, opituilla sanoilla, vaan sydämmen lapsellisella uskolla ja jokaisen omalla taidolla.

Silloin rupesi Pernajan poika opettamaan Suomen kansaa puhumaan Jumalalle omalla kielellänsä. Hän painatti ensimmäisen suomalaisen aapiskirjan, ensimmäisen suomalaisen rukouskirjan, Davidin psalmia ja lopuksi koko Uuden testamentin Suomen kielellä. Ei ollut helppoa ensimmäistä kertaa uutta kieltä kirjalliseen muotoon saada, ja silloin täytyi kaikki painaakin Tukholmassa, koska ei Suomessa ollut yhtään kirjapainoa. Mutta edistyä asian piti, ja edistyikinhän se suuren kuninkaan Kustaa Vaasan avulla. Tästä lähtien osaa jokainen maamme tyttö ja poika lukea, jokaisella on Jumalan sana omalla kielellään ja jokainen voi omalla kielellään Jumalaa rukoilla.

Kun Pernajan poika Mikael Ollinpoika viimein tuli oppineeksi mieheksi, otti hän nimen Mikael Agricola. Agricola merkitsee maaviljelijä, ja kyllä voikin sanoa Suomessa ei löytyneen voimakkaampaa kylvömiestä kuin hän. Mutta pappi sakastissa ei ollutkaan väärässä ennustaessaan, että Mikael, suuri Jumalan ja kansan soturi, voipi kyllä voittoja saada ilman miekan taistelutta.

Joka kerta kuin olen seisonut Pernajan venhevalkamalla ja nähnyt kalastajavenheitä myrskyssä taistelemassa, olen ajatellut Mikael Agricolaa, joka täällä myrskyssä isänsä venhettä sousi. Ja joka kerta kuin olen suomea puhuvan kansan kuullut Jumalaa kirkossa ylistävän tahi kuin olen heidän kotonansa nähnyt pyhäilloin raamattua lukevan, olen taas ajatellut tuota suurta synnyinmaan ystävää, joka opetti kansaa puhumaan Jumalan kanssa. Mikael Agricola kirjoitti rukouskirjaansa:

"Kyllä se kuulee Suomen kielen,

joka ymmärtää kaikkein mielen."